Uusimman Kotimaa-lehden sivuilla oli juttu, joka sai minut kirjoittamaan vastineen. Siitä tuli kuitenkin tuommoinen tunteenpurkaus, ei ollenkaan riittävän tyylikäs yleisönosastokirjoitus niin isolevikkiseen lehteen, joten julkaisen sen Vuodatuksessa sen sijaan.



"On murheellista, että taitavat ja sitkeät ihmiset keskittävät tarmonsa tyhjän tavoitteluun, aiheuttavat tuskaa läheisilleen ja vaarantavat myös pelastajiensa hengen", moralisoi Heli Karhumäki vuoristokiipeilijöiden harrastustoimintaa (Kotimaa 35/2008).
    En vaivautuisi reagoimaan, ellei kirjoitus olisi lajissaan niin tyypillinen. Joka kerta, kun vuorilla tapahtuu onnettomuus, alkaa tasamaan tallaajien suista ja kynistä valua syvää paheksuntaa.
    Olen toki Heli Karhumäen kanssa samaa mieltä siitä, että todellisesta sankaruudesta kiipeilyssä ei ole kysymys, ei sen enempää kuin missä tahansa urheilulajissa tai miltei missä tahansa harrastustoiminnassa. Todelliset sankarit uhrautuvat toisten eteen, ja he ovat aina olleet hyvin, hyvin harvassa.
    Mutta miksi itsekkyydestä syytetään aina ja nimenomaan kiipeilijöitä?
    Jos Mont Blancilla on tähän mennessä tosiaankin kuollut 2000 ihmistä, kuten Karhumäki kirjoittaa, olen ihmeissäni. Vuorella liikkuvan ihmismäärän huomioon ottaen olisin olettanut luvun olevan ainakin kymmenkertainen. Eikä tämä tarkoita, että Alpeilla kiipeily yleisesti ottaen olisi sen äärimmäisempää toimintaa kuin kesämökkeily. Jos vertaamme noita 2000 kuollutta vuosittain maassamme hukkuviin 200 ihmiseen, aletaan hahmottaa, missä mennään. Vedet ne vaarallisia ovat.
    Onko todellakin kovin paljon itsekkäämpää käydä silloin tällöin korkeuksia tavoittelemassa kuin rakentaa itselleen kesämökki, tuhota siinä sivussa kaistale rantaviivaa ja lopulta lyödä itseään kirveellä jalkaan?
    Sillä samasta ilmiöstä on kysymys: henkireiästä, tilapäisestä vetäytymisestä luonnon keskelle. Armollisuudesta itseään kohtaan yhteiskunnan ja moralistien vaatimusten keskellä.
    "Extreme-seikkailijalla ei ole tehtävää, jolla hän palvelisi toista. Siksi hänen motiivinsa kiertyvät hänen itsensä ympärille", arvailee Karhumäki, mutta näissä "extreme-seikkailijoissa" on kyllä lääkäreitä, pappeja ja opettajia, jotka kenties tarvitsevat tuon pienen huilahdustaukonsa ja hetkensä, jolloin voivat konkreettiseen toimintaan keskittymällä irrottautua niistä paineista, joita arki kyllä suo heille yllin kyllin.
    Myönnetään toki: onhan se itsekästä, kuten kaikki itseen käytetty aika on. Toivottavasti Heli Karhumäki kuitenkin uhraa lomansa muiden ihmisten auttamiseksi. Varmasti tarpeellista, se.

    Lopuksi: Suomessa tappaa itsensä vuosittain tuhatkunta ihmistä (surullisten extreme-mökkeilytilastojenkin rinnalla melkoisen suuri luku). Varsin usein itsemurhan syynä on jo mainittujen ulkoisten vaatimusten raskaus ja siitä seurannut itsetunnon luhistustila. Onnistumisen elämysten ja omien pelkojensa voittamisen on sen sijaan usein nähty rakentavan ja vahvistavan itsetuntoa ja minäkuvaa, mitä hyödynnetäänkin monenlaisessa elämysterapiassa. Tiedetään myös tapauksia, joissa vuorelle on ensimmäistä kertaa kertaa noustu itsemurha-aikeissa, ja huipulla onkin havaittu: Oho, elämähän voi näemmä sittenkin olla hienoa, turha sitä nyt on lopettaa!
    Voidaankin vain arvailla, montako ihmishenkeä vuorikiipeily on pelastanut. Ja voidaan vain arvailla, montako henkeä vielä pelastuisi, jos ihmisten annettaisiin elää omaa elämäänsä niin kuin parhaaksi näkevät, ilman että ulkopuoliset tulevat sormi pystyssä avautumaan. Ja koska erityisesti perheelliset ovat Karhumäen erityishuolen kohteena, voidaan myös arvailla, moniko perhe pysyy koossa juuri siksi, että perheenjäsenet saavat välillä vähän seikkailla.


Kuva: vaarallinen risteys. Vyöryjäljet ylittävät tiheään liikennöidyn polun. Me pääsimme reilu kuukausi sitten onnellisesti ylös, mutta alle viikko sitten tuossa menehtyi kymmenen retkeilijää.