Luin juuri Katriina Järvisen ja Laura Kolben ajatuksia herättävän teoksen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Monien muiden tavoin minäkin olin tottunut ajattelemaan, että suomalainen koulutusjärjestelmä takaa suunnilleen kaikille suunnilleen samanlaiset mahdollisuudet vähän kaikkeen. Että olemme yhtä iloista keskiluokkaa kaikki. Ja ihmisryhmät sekoittuvat helposti ja mukavasti, ja rajojen yli on helppo kommunikoida, koska niitä ei ole.

Järvisen ja Kolben omat kokemukset sekä kirjaa varten haastateltujen elämäntarinat saavat myytin säröilemään. Teos tekee tiettäväksi, ettei pelkkä koulujärjestelmä häivytä luokkaeroja, vaikka liikkuvuus luokasta toiseen onkin maassamme aika suuri. Tapauskertomukset haastavat reflektoimaan omaa elämää, ja täytyy sanoa, että löydökset ovat jo johtaneet minut moniin aihetta koskeviin pitkiin keskusteluihin. Kerrassaan terveellistä ja havahduttavaa luettavaa.

Joitain itsereflektoinnin kauhistuttavia tuloksia näin alkajaisiksi:
– Ihmiset, joita aktiivisimmin tapaan, ovat lähes järjestään akateemisesti koulutettuja.
– Tuttavapiiriini kuuluu varsin rajallinen määrä rehellisen ruumiillisen työn tekijöitä. En esimerkiksi tietääkseni tunne ainoatakaan kaupan kassaa, putkimiestä, siivoojaa, sähköasentajaa, automekaanikkoa...
– Onnekseni tunnen kuitenkin koko joukon polkupyöräalalla toimivia ihmisiä. Hyvää, hauskaa ja rempseää porukkaa. Tunnustan kuitenkin, että selvin päin heidän kohtaamisensa suurena ryhmänä tuottaa sosiaalista painetta: en hallitse heidän puheenparttaan ja käyttäytymiskoodiaan niin hyvin, että tuntisin oloni kotoisaksi. Olen varsin tunari jokseenkin kaikessa, minkä he hallitsevat hyvin.
– Lähes kaikkien tuntemieni tohtoreiden ja jatko-opiskelijoiden vanhemmista vähintään toinen on akateemisesti koulutettu, ja jokseenkin kaikki akateemisesti koulutetut tuttavani ovat porvarisperheiden kasvatteja.

Mitenkäs teillä muilla?