Näin ja kuulin tiistaina Vierivän kiven, ja tunnustan nyt moukkamaisuuteni. En ymmärrä oopperaa. Mikä on tuon taiteenlajin merkitys ja funktio?
Koska en itse tunne oopperaa, luotan asiantuntijoihin. Vierivä kivi on arvosteltu myönteisessä hengessä niin Helsingin kuin Turunkin sanomissa, jälkimmäisessä suorastaan kiittävästi, joten kyseessä lienee hyvä oopperakappale.
Mikä siitä tekee hyvän?
Libretto?
Antti Tuurin teksti on jännitteetön. En oikein usko että teatterikappaleena tällä tavoin kerrottu tarina menisi ensinkään läpi. Se vilauttelee mielenkiintoisia teemoja mutta jää niiden kehittelyssä pintatasolle. Kertomuksen kantavat ainekset tuntuvat olevan historialiset: A. Ahlströmin elämäkerta muutamin piirroin referoituna.
Olin yllättynyt siitä, ettei libretto myöskään edustanut lyriikkaa, vaan oli liki suorasanaista proosaa
– mikä johti varsin mielenkiintoiseen sävellykseen. Rytmitykset olivat paikoin, noh, aika dadaistisia, vähän niin kuin joissakin M.A. Nummisen sävellyksissä, joissa suorasanaista kerrontaa on väkisin pakotettu kappaleiksi. Säveltäjä Kimmo Hakola on kuitenkin sävelkuluissaan mennyt Nummista pidemmälle: laulusoolojen "melodiat" ovat äärimmäisen simppeleitä, kuin spontaania naivistista hyräilyä, jota ei ole ennelta mietitty. Tuli tunne: tuollaista kykenen minäkin tuottamaan. Tai kuka tahansa viisivuotias.*
Mikä pistää epäilemään: koko teos on sävelletty kieli poskessa. Vierivä kivi onkin pelleilyä. Tai kenties tiukinta alan avantgardea?
Mutta miksi mikään ulkomusiikillinen seikka ei viittaa sen paremmin kieli poskessa -pelleilyyn kuin avantgardeenkaan? Miksei kukaan naura? Miksi kriitikot eivät kehu pitkälle vietyä muotorikkoisuutta? Missä ovat avantgardistia päin heitetyt tomaatit? Miksi tekijät eivät ohjelmakirjasessa vaikuta ensinkään ironisilta?
Ei, kaikki näyttää siltä, että tässä tehdään juuri sitä, mitä yleisö odottaakin. Esitys lienee siis oopperana jokseenkin konventionaalinen. Sellaisena se ei kai voi olla kovin hyvää taidetta?
Paitsi tietenkin. Laulajat ovat taitavia! Ehkä se riittää? Ehkä kaikki ihmiset ovat paikalla ainoastaan kuullakseen taitavaa laulantaa – ei sillä niin väliä, mitä kappaletta sillä äänellä esitetään?
Ahlströmin voimanlähde.
Kaikkein vahvimpana oopperanymmärtämishypoteesinani pidän kuitenkin seuraavaa:
Oopperalla on samanlainen tilaus (ja kenties varsin vastaava taiteellinen arvokin) kuin nuorisopopilla. Sitä käytetään ryhmäidentiteetin merkitsijänä. Kuten gootti, hevari tai hiphoppari rakentaa musiikkivalinnan avulla itselleen identiteettiä jonkin ryhmän jäsenenä, tekee oopperayleisö samoin. Keski-ikäinen keskiluokkainen todennäköisemmin täti kuin setä voi esityksen jälkeen kertoa käyneensä oopperassa ja osoittaa siten henkisen kuulumisensa perinteikkääseen yläluokkaiseen sivistyneistöön.
*Tämähän on se sama argumentti, jolla ymmärtämättömät aina lyövät modernia taidetta. Suhtauduttakoon siihen samalla vakavuudella.
Kommentit