Olin 17-vuotias, kun Batman tekin minuun lähtemättömän vaikutuksen. Silloin ilmestyi suomeksi Frank Millerin Yön Ritari. Rankka voimankäyttöfantasia, jossa pahat ovat ihan oikeasti pahoja ja saavat sitten oikeutetusti turpiinsa niin kunnolla kuin kuuluukin, vetosi keskenkasvuiseen mieleeni vastaanpanemattomalla tavalla. Oli nuoren miehen märkä uni olla kovempi kuin kaikki muut. Synkempi. Kohtalokkaampi. Kyetä suvereeniin väkivallan käyttöön. Se ei ollut ainoastaan minun fantasiani, vaan monen muunkin ikätoverini. (Myöhemmin kirjoitin aiheesta kirjan.) Kaduilla tapeltiin, eivätkä uusimmat tutkimukset osoita asiaan tulleen muutosta.


Vahva tunnereaktio, jonka Millerin kerronnallinen täysosuma synnytti, aiheutti minulle pysyvän fiksaation viittaritariin ja kohtalaisen kestävän kiinnostuksen koko supersankarigenreen, josta toki valtaosa, kuten kaikesta, on sietämätöntä tuubaa.

Vaan mikä naamiosankareissa kiinnostaa kaltaistani aikuislukijaa?

Skitsoilu.

Me olemme kaikki naamio"sankareita". Me kaikki kätkemme erinäisiä puoliamme erinäisiltä ihmisiltä, elämme kaksois-, kolmois-, nelois- jne. elämää. Tekisi mieli eksyä diskurssianalyysin puolelle, mutta jääköön se nyt. Puhutaan vain minuudesta.

Sankarin näkeminen enemmän kuin hiukan jakomielisenä mieluummin kuin yksiviivaisesti sankarina on kiinnostavaa. Tällä alueella Alan Mooren käsikirjoittama Watchmen meni mielenkiintoiseen suuntaan, Pat Millsin ja Kevin O'Neillin Marshal Law vielä pidemmälle (millainen tyyppi haluaa pukeutua öisin mustaan kumiin ja rankaista?), ja Pekka Allan Mannisen parhaimmillaan nerokas (hulluuden ja nerouden välinen raja, tiedättehän...) Kapteeni Kuolio on aivan oma lukunsa.

Katsoo asiaa mistä suunnasta tahansa, kysymys on lopulta hajonneesta subjektista, postmodernin ihmisen perustilasta, jossa symboli tai naamio – merkki – määrittää subjektin, yksilön tietoisuus roikuskelee (kirjaimellisesti!) mukana siinä kuin kykenee.*

Edellä kirjoitettu toimikoon alustuksena sille tosiseikalle, että kyllä, tietenkin myös minä kävin katsomassa Yön ritarin. Olihan se monessa suhteessa hieno: onnistunut graafinen ilme, erinäisiä toimivia toimintakohtauksia, mitä mainioin Jokeri – todellinen absurdin henkilöitymä!, juonenkäänteitä, sankaruuden pohdintaa kyseenalaisessa valaistuksessa ja vaikka mitä. Niin paljon kaikkea hyvää, ettei huonoksi voi haukkua.

Ja kuitenkin. Vähän liian paljon. Miten minusta vaikuttaa vähän siltä, että nykyään elokuvantekijät eivät osaa lopettaa ajoissa? Edes Yön ritarin tapauksessa, jonka aineksia olisi ihan hyvin voinut säästää siihen seuraavaan Batman-elokuvaan... Ihan kuin kaikki ohjaajat haluaisivat pohjimmiltaan tehdä noin neljän osan mittaisia telkkusarjoja, jotka sitten ahdetaan kuitenkin yhden leffan kokoisiin paketteihin.




* Kaikkea tämä minun nettipersoonani kirjoitteleekin...