On tahoja, jotka pitävät kotimaista kirjallisuutta tylsänä ja arvelevat sen johtuvan kirjallisuudessamme vallitsevasta realistisesta suuntauksesta.

Realistinen taide pyrkii kuitenkin kuvaamaan todellisuutta jokseenkin sellaisena, kuin millaisena se aisteillemme ilmenee. Tällaista perinnettä en hyvällä tahdollanikaan kirjallisuudessamme näe.

Sen sijaan olen näkevinäni totisuuden perinteen, jossa todellisuus halutaan kuvata – ei sellaisena kuin se näyttäytyy vaan – sellaisena kuin sen toivotaan näyttäytyvän: tavanomaisena. Kirjallisuutemme pyrkii kuvaamaan yleistä, ei erikoista. Ero realismiin näkyy ainakin siinä, miten useakin kirjailija ilmoittaa, ettei ole voinut siirtää todellisia tapahtumia fiktioon, koska monet todelliset tapahtumat ovat liian uskomattomia tai liian "kirjallisia".

Siis: realistista kirjallisuutta ei tässä maassa pidetä uskottavana.

Mikä sitten on suomalaisittain uskottavaa kirjallisuutta?

Sellainen, jonka tapahtumat tai henkilöt etenevät järkevällä tavalla. Sellainen, jonka henkilöt ovat keitä-tahansa ja tapahtumat ei-mitä-tahansa.

Uskottava järkevän-totinen kirjallisuus pönkittää siis omalta osaltaan maailmankuvaa, jonka mukaan maamme ja elämämme on tolkullisissa käsissä, ennakoitavaa. Valtavat määrät havaintomateriaalia osoittavat kuitenkin, että tämä asenne on silmien ummistamista absurdilta todellisuudelta, tosiasioiden kiistämistä, hallitsemattomuuden lakaisemista maton alle. Kollektiivinen itsepetos.

Jos suomalainen kirjallisuus on tylsää (mitä en toki allekirjoita), johtuu se se ennemmin järkevästä asenteesta – todellisuuden latistamisesta – kuin realismista.