Tänään Töölössä kävelin katua, jota en ollut kävellyt vuosiin, ja kokemus palautti tietoisuuteeni jotakin mennyttä. Muistin satunnaisia asioita muinaisuudestani, pirstaleita, jotka eivät kytkeytyneet yhteen. Sillä minä tuolta ajalta on hukassa, se joku, jatkuvuus joka joskus täytti aukkojen välejä, ja noiden pirstaleiden tunnelmat, kokemukset, kokija olivat kovin erilaisia kuin nykyiseni. Eikä mikään nykyisyydessäni kytke minua niihin. Minun ja muistojen välissä ammottaa repeämä, ja minä olen jäänyt tuon kuilun tälle puolen.

Miksi minä olen juuri tällä enkä tuolla puolen? kysyin itseltäni vastentahtoisesti ja tunsin siinä kuilun reunalla lievää kuvotusta, hajoamisen aiheuttamaa huimausta, kun äkkiä tajusinkin olevani pelkkä sirpale, irti muista osistani, hajonneen minuuteni edelleen mureneva kappale.

Olen nähnyt tuon railon ennenkin. Ehkä kolmetoista vuotta sitten.

Ja silloinkin...