Vuorikiipeilyä edes sivujuonteena käsittelevät kirjat päätyvät lukulistalleni aika helposti. Joskus tämäkin valintaperuste ohjaa täysosumiin, kuten nyt, Max Frischin pariin.



Maanvieremät ovat tilapäisesti eristäneet tessiniläisen vuoristolaakson muusta maailmasta, ja herra Geiserillä on aikaa, kuten kirjan ensimmäisellä sivulla väitetään.

Kuitenkin kaikki hajoaa herra Geiserin elämässä. Vuoret rapautuvat kuin herra Geiserin muisti, hänen järkensä, kehonsa ja lopulta minuutensa. Hän on auttamattomasti kaltevalla pinnalla, kuten joskus nuoruudessaan Matterhornin rinteillä. Silloin joskus heillä ei ollut varmistuksia, ei kiintopisteitä, joiden varaan luottaa. Paitsi toisensa.

Nyt herra Geiser yrittää selvitä yksin mutta kiinnittää pystyyn seinään varmistuksia: kovia faktoja muistiaan paikkaamaan.

Kiintopisteet ovat kuitenkin kuollutta tietoa: ensyklopedisia artikkeleita geologiasta, dinosauruksista, matematiikasta. Kirjaviisaus ei kestä putoavan painoa, saattaa päin vastoin olla se seikka, joka suistaa ihmiskunnan tasapainosta: Jos kaikkea katselee pelkkien lukulasien läpi, silloin alkaa huimata.

Ihminen ilmestyy holoseeniin on vaikuttava, samaan aikaan vahvan tunnelmallinen, älyllinen, rakenteellisesti hallittu ja muutenkin aivan pirun hieno teos ajasta ja kuolemasta – niin isossa kuin pienessäkin mittakaavassa.