En tiedä, mikä on aikamme viihteellistymisen keskeisin syy. Ehkei sellaista edes ole, mutta on mahdollista poimia haaviin ainakin joitakin taustalla vaikuttavia ajatusmalleja ja prosesseja. Otan esille pari mahdollista.


1) Yleissivistyksen heikkeneminen

Ensinnäkin: tiedonkuva on muuttunut. Nopeasti muuttuvassa maailmassa tosiasioiden tietämisen merkitys on pienentynyt. Sitä tärkeämmäksi on tullut kyky hankkia ajan tasalla olevaa tietoa silloin, kun sitä tarvitaan. Tämä näkyy myös koululaitoksemme tavoitteissa, käytänteissä ja saavutuksissa: perinteinen yleissivistys on heikentynyt, oppimisen taidot (ehkä) vahvistuneet.

Yleissivistystä ei ole ajettu alas ainoastaan "yleissivistävässä" koulutuksessa vaan myös yliopistoissa. Siellä taustalla on tosin vaikuttanut enemmän talousorientoituneisuus kuin tiedonkuvan muutos. Pitkät opiskeluajat ja muu tuottamaton mutta yhteiskunnalle lyhyellä tähtäimellä itsensä kehittäminen on haluttu karsia hyödyllisempänä pidetyn ammatillisen koulutuksen tieltä. Ei liikaa sivuaineita, kiitos!

Yleissivistyksen heikkeneminen johtaa tietenkin siihen, millä tavalla ihmisille voidaan viestiä. Kun oletusarvona joudutaan pitämään, ettei kukaan enää tiedä mistään mitään, ei missään voida myöskään mennä pintaa syvemmälle.


2) Kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita

Ajatus siitä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, on tulkittu himppasen liian laajasti. Toisen ihmisen kunnioittaminen on tulkittu niin, että myös hänen mielipiteitään tulisi kunnioittaa. Vaikka ne olisivat kuinka epätosia, huonosti perusteltuja ja typeriä.

Kaikella kunnioituksella: tuo ajatustapa on turmiollinen. Toisen mielipiteitä kannattaa ehkä toisinaan olla kunnioittavinaan, jos ei halua joutua riitaan, mutta on menty liian pitkälle, jos kuvitellaan, että kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita.

Vastaavasti kaikki tekstitulkinnat eivät ole yhtä oikeita, aivan kuten eivät muidenkaan tilanteiden, ongelmien ja maailman tulkinnat ole.

Akateemisella puolella postmoderni relativismi on synnyttänyt löperöä argumentointia ja mutuhöpinää. Arvostetutkin tutkijat saattavat käyttää kirjoituksissaan vaikkapa suhteellisuusteorian termistöä ilman, että lainkaan tuntevat suhteellisuusteoriaa.

Tärkeintä on, että näyttää ja kuulostaa hyvältä. Mielipiteen tai toimintatavan hyvyydestä on yllättävän laajasti tullut pelkkä esteettinen määre.

Asenne näkyy medioissa. Taloudellisiin intresseihin yhdistettyinä toimittajien valtaosan mielenkiinto on keskittynyt siihen, mitä ihmiset haluavat, sen sijaan, että he enää kirjoittaisivat sitä, mitä ihmiset tarvitsevat. Kansa äänestäköön rahoillaan. Kuka voi sanoa olevansa muita fiksumpi ja kykenevänsä sanomaan, mitä toisten tulisi lukea tai katsella? Tällainen antielitismi on omalta osaltaan jouduttamassa edellä mainitsemaani yleissivistyksen rappiota: kun toimittajat pitävät itseään samanlaisina idiootteina kuin yleisöään, on se itseään toteuttava ajatus.

(Mieluummin toivoisin tervettä elitismiä ja sivistystehtävän täyttämistä niin medialta kuin ajattelevilta ihmisiltä yleensä. Vaatisivat edes vähän myös yleisöltä. Silläkin uhalla, ettei mene heti perille.)


Olisikohan näissä tarpeeksi tälle päivälle?