Lasisilmä (2006) on Johanna Sinisalon kolmas romaani, Ilkka Ruokolan kuvittama Muumimamman vaarallinen nuoruus puolestaan tavoittelee ensi kuussa jaettavaa Sarjakuva-Finlandiaa. Lasisilmän aiheena on jatkuvajuonisen televisiosarjan käsikirjoittajatiimin työskentely, Muumimamman vaarallinen nuoruus puolestaan on juuri sitä, mitä nimikin lupaa: eräänlainen rinnakkaisteos Muumipapan urotöille.

Rinnakkain asetettuna nämä kaksi kovinkin erilaiselta vaikuttavaa teosta paljastuvat sisaruksiksi. Kumpikin käsittelee fiktion tuottamista, yleisön odotuksiin vastaamista ja fiktion ja todellisuuden sekoittumista.

656E_Muumimamman_vaar_nuor.jpg

Muumitalon pihaan asettuva hevonen antaa Muumimammalle aiheen kertoa, missä hän on oppinut hyväksi hevosen käsittelijäksi. Seuraa sarja muisteluita Muumimamman villistä nuoruudesta. Kertomus toisensa jälkeen johtaa yhteen ja samaan, hyvin tunnettuun pisteeseen siinä tarinassa,jota pidämme enemmän tai vähemmän todellisuutena. Kaikki Muumimamman muistelmat eivät ilmeisestikään voi olla totta, eivät ainakaan kokonaan, mutta ”eikö pääasia ole, että tarina on hyvä?” Sepitteen ja todellisuuden välinen raja näyttäytyy häilyvänä ja yhdentekevänä.

Kun kertomukset saavuttivat tietyn myrskyisän yön, jolloin tuulta oli neljäkymmentä sekuntimetriä, oli tyttäreni oivalluksen riemu suuri. Tohkeisuuden suuria hetkiä. ”Tuossahan kaikki tapahtuu juuri niin kuin Muumipapan urotöissä! Tuokin tuossa! Ja Tuo!” Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lapseni törmäsi tilanteeseen, jossa selvästi tuttuun kertomukseen otettiin tällä tavalla uusi tulokulma.

Sinisalon käsikirjoitus tavoittaa totisesti aidon Janssonien hengen. Hahmojen tyypittely ja käyttäytymismallit, samoin kuin heidän kohtaamansa ongelmat ovat kilometrikaupalla oikeampia kuin missään muussa kohtaamassani tällä vuosituhannella tehdyssä Muumi-kerronnassa. Tätä aitoutta ei voi kuin ihastella.

Ruokolan kuvitus jää sen sijaan hivenen tavanomaisemmalle tasolle. Otukset, naamat ja ilmeet näyttävät kyllä erittäin hyviltä ja sielukkailta, niistä minulla ei ole ensimmäistäkään pahaa sanaa sanottavanani, mutta kuvien värit ja kompositiot ovat selkeästi tätä... nykymuumia. Mikähän niissä minua vaivaa? Liian siistejä ja hallittuja? Liikaa yksityiskohtia? Ehkä puritaanisuuttani nurisen suotta, mutta alkuperäisen tyyliseen tarinaan olisi ihan hyvin sopinut alkuperäisen tyylinen, karu ja pelkistetty, karsittu, jopa mustavalkoinen kuvitus.

Aikasiirtymien graafinen esitys on kenties hivenen epäonnistunut: se on koodattu hienovaraisesti ja miltei huomaamattomasti ainoastaan ruutujen kehyksien väriin ja muotoon. Tottunut sarjakuvaharrastaja oppii varmasti lukemaan aikatason vaihdoksen merkkejä, mutta luulen, että monelle lukijalle nuo leikkaukset tuottavat vaikeuksia.

Mutta painotetaan nyt vielä: tarina on hyvä. Ja se on tärkeintä.

(Jatkuu.)