Kirjan alkupuolella olin hämilläni. Tulisiko sitä lukea romaanina vai novellikokoelmana? Asia selvisi kyllä. Kertomuksissa kulissit kaatuilevat, ihmiset havahtuvat elämänvalheistaan ja itsepetoksistaan. Välillä rankemman päälle. Yleissävy synkähkö. Jostain syystä tuli Veijo Meri mieleen. Järkevän yleisraamituksen rakentaminen kokoelman teoreettisoivallukselliseksi selvitykseksi on minulle liian haastavaa.
M. A. Numminen: Rehtorin päiväkirja
Vuoden yli 44-vuotias rehtori havahtuu sairaalassa, järjestää elämänsä uudelleen ja lähtee etsimään kadotettua nuoruuttaan. Pian hän on rakkaudesta sekaisin. Numminen kirjoittaa ironista ja lakonista mutta vähäsanaisuudessaan hämmästyttävän riipaisevaa tekstiä. Loppuylläri ei täysin istu kokonaisuuteen vaan vaikuttaa hiukan päällelliimatulta, mikä tipauttaa kirjan silmissäni erinomaisista hyvien joukkoon. Vaikka toisaalta. Epäsuhtaisuuksia kirjoissa kuuluu olla.
Eero Riikonen: Pommetiikan perusteita
Tässä niitä epäsuhtaisuuksia riittää erinomaisuuteen asti. Pommetiikan perusteita on trooppinen tuulenhenkäys sielulle. Viime vuosituhannen lopussa olisin järkevänä nuorukaisena tuominnut kirjan tekotaiteelliseksi (piip):ksi, nyt nautin täysillä. Kertojan kehitysehdotukset ja raportit Arkielämän taiteen komitealle ovat täyttä asiaa. Opi, keitä ovat transkulturaalit, ja mitä on trooppinen vapausäly. Kaikilla on oikeus tulla vapaaksi tukaaniksi! Riikosta on luettava lisää, pian. Mitä muuta se onkaan tehnyt? Hänen toinen romaaninsa kertoo näköjään... aha, keski-iän kriisistä.
Kommentit