Miten voi olla, että tuollaiset vanhat lasten jutut onnistuvatkin aina yllättämään? No, klassikot ovat aina klassikoita joistain ihan oikeista syistä, ja tämä Heidikin on suorastaan radikaalia tavaraa verrattuna suurimpaan osaan nykyistä lastenkirjallisuutta tai -elokuvaa. Sarja tursuaa anarkistista yhteiskunta- ja jopa sivilisaatiokritiikkiä, ja Heidikin on hahmona ja konfliktina paljon lähempänä Tarzania ja Peppi Pitkätossua, kuin mitä ikinä muistin.
Aikuisten tasot kulkevat sujuvasti lastenkertomuksen rinnalla. Sananmukainen esimerkki: sisäkkö Toinette hovimestarille: Oi, miten pelästytitte! Sydämeni aivan läpättää, koeta vaikka! (Tarttuu hovimestarin käteen ja, kröhm. vie sen tissilleen.)
Miestapon aikanaan tehnyt isoisä – muistattehan, se pelätty erakko alppimajassaan – tarttuu Heidin nukkumaan mentyä viinapulloon.
Ja niin edelleen. Aikuisten maailma kuitenkin vain häilyy siinä taustalla. Sitä ei erityisesti korosteta, vaan edellä mainitsemani tapauksetkin kuvataan lakonisesti ja hienostuneesti, asioihin takertumatta ja niitä sen enempää päivittelemättä. Kaunista.
Oman ilahduttavan puolensa tuo ajankuva. Maailma on muuttunut, ja luulen, että nykyinen eläin- ja lapsikorrektius, elintarvikehygieniasäädöksistä puhumattakaan, saattaisi siirtää itsesensuurin puolelle filmimateriaalin, jossa lapsi juo maitoa suoraan vuohen utareesta.
Joka tapauksessa: hieno, avartava televisiosarja. Täytyy ehdottomasti lukea ne Johanna Spyrin kirjatkin.
Kommentit