Piilotajunnan kieltä lukiessani törmäsin myös ajatukseen, joka on toistunut länsimaisessa filosofian historiassa vuosituhansien ajan. Ajatus on seuraava: fyysinen on jotenkin alempaa kuin henkinen. Ihmisyksilön kehittyminen ruumiillisesta viettiolennosta sielukkaaksi älyolioksi on ylemmälle tasolle kohoamista.

Miksi näin? Miksi sielullinen olisi korkeampaa kuin fyysinen?

Eikö moinen kehitys voitaisi nähdä myös rappiona? Jospa kyseessä onkin itsepetos: kun fysiikka pettää ja elämä pikku hiljaa hiipuu, lohduttaudutaan sitten ajatuksella, että hienoa, oikeaan suuntaan tässä edetään!