Grigori Rasputin on myyttisiin mittoihin kasvanut mies jo elinaikanaan, sittemmin vielä enemmän: hänestä on kirjoitettu lauluja, ja hän on esiintynyt piirroselokuvassa haudan takaa Anastasiaa vainoavana paholaismunkkina. Kaikin puolin mielenkiintoinen hahmo, siis.

rasputin.a.gif

Mutta, kuten tiedämme, ei ihmiselo aina ole niin jännittävää kuin siitä myöhemmin sepitetyt kertomukset. Vai meneekö tämä nyt sittenkin toisin päin? Joka tapauksessa Edvard Radzinskin kirjoittama venäläisen klassikkokirjan kokoinen Rasputin-elämäkerta oli hemmetin tylsää luettavaa.

Älkää ymmärtäkö minua väärin: ehkä joku intohimoinen vallankumousta edeltävän Venäjän harrastaja saa kirjasta paljonkin, lukee jopa ahmien. Itselleni kirjasta tulivat mieleen lähinnä juorulehdet, erona lähinnä tekstin laajuus. 600 sivua enemmän tai vähemmän irrallisia selostuksia siitä, kuka oli käynyt kenenkin luona minäkin päivänä, missä oli juhlittu, oliko Rasputin esitellyt ravintolassa elintään vaiko ei... ja niin edelleen. Tokihan tuosta muodostuu kuva aikansa poliittisista verkostoista, eräästä venäläisestä lahkosta ja juonimisesta, mutta kantaako kirjaa oikein mikään teema kunnolla? Mielestäni ei. Muutamat teemat olisivat voineet kantaa, jos Radzinski olisi malttanut karsia muusta.

Teos oli lukemisharrastukseni tulppana viikkoja, oiva muistutus jääräpäisyyden haitoista. Kai kirjan voisi joskus jättää kesken?

Yhden erityisen, itseäni kiinnostavan kysymyksen Rasputin onnistui esittämään: Onko elämäkertoja mahdollista kirjoittaa ilman, että jutut menevät juoruiluksi? Ehkä ei. Se, onko elämäkerta hyvä vai huono riippunee lopulta jostain muusta.