Aloitimme kesällä erään nimettömänä pysyttelevän kollegani kanssa proosakokeilun. Halusimme nähdä, miten tarina voisi syntyä samaan aikaan useassa paikkassa verkostuneesti. Julkaisualustana  käytimme blogeja.

Kollegani alkoi kirjoittaa Sini -nimisen tytön nettipäiväkirjaa, minä biologianopiskelija Laten avautumisia. Kolmanneksi joukkoomme kytkeytyi Taru Väyrynen henkilönsä Ellanmarin blogilla.

Ajatuksena oli, että henkilöt elävät kukin omaa elämäänsä, mutta nuo elämät risteävät ja kietoutuvat yhteen, niin kuin elämillä on tapana tehdä. Näin tarinakokonaisuus ei olisi kenenkään yksittäisen kirjoittajan hallinnassa (aivan kuten elämäkään ei ole). Kertomusta ei pääsisi kirjoittamaan samalla tavalla kuin yksin ennalta suunniteltua ja muokattavissa olevaa kokonaisuutta kirjoitetaan. Lisäksi lukijat, muu maailma pääsisi keskeneräiseen kertomukseen käsiksi sitä mukaa, kun sitä syntyy. Tästä seuraa, että mikä on kirjoitettu on kirjoitettu. Mennyttä ei voi muuttaa.

Aitouttamme epäiltiin alusta asti, mikä ei sinänsä ole ihme. Pistimme toisinaan hieman överiksi. Sekä hankkeen alku- että loppuvaiheessa projektin etiikka vaivasi jossain määrin: oli mukava kirjoittaa, mutta lukijoiden huijaamisessa on myös jotakin kyseenalaista. Ja kuitenkin juuri todellisuuden ja fiktion rajan hämärtäminen on aina ollut kovin lähellä sydäntäni. Tätä kirjoittaessani odotan syyllisyyden- ja pelonsekaisin tuntein niitä reaktioita, joita huijauksen paljastaminen herättää.

Projekti tarjosi erinäisiä kiehtovia löytöjä, joista ensimmäinen liittyy metodin vuorovaikutteisuuteen. Ihmissuhteet välittyivät hassusti fiktiivisten henkilöiden läpi. Laten osakseen saama palaute kosketti myös minua. Jollakin tavalla Late on minä, yksi monista sosiaalisista rooleistani. Tarun kanssa tapasimme ensimmäisen kerran tosielämässä osittain siksi, etteivät roolihahmomme muovaisi liikaa käsityksiämme toisistamme. Suhtaudun hyvin lämpimästi niihin, jotka ovat osoittaneet Latelle sympatioitaan, he olivat minulle tärkeitä.

Toinen kiehtova löytö oli se, miten paljon alitajunta kirjoittaa. Kun juonta ei voinut suunnitella ennakolta, vaan tarina eteni päivä kerrallaan, omalla painollaan, tuli kirjoitettua vähän mitä sattuu. Ja kuitenkin kirjoitus haki yhtenäistä hahmoa ja punaista lankaa. Kun kesällä kirjoitin, että biologiaa opiskelevalla Latella oli homeviljelmä labratyönään, en osannut aavistaa, miten keskeiseen osaan sienimotiivi nousisi. Satunnaisia ideoita... niitä nyt vain tuli. Niitä tarttui matkaan kommenteista ja Latelle läheisistä blogeista, ja yllättävän usein nuo impulssit sysivät kertomusta aivan tietyille linjoille, niin että jonkinlainen kantava rakenne pääsi muodostumaan.

Perinteistä juonenkaarta metodilla ei tietenkään syntynyt, mutta tuskin meistä kukaan sitä odottikaan. Tässä nämä päällimmäiset mietteet tällä hetkellä tästä. Hauskaa hommaa kirjoittajalle, toivottavasti myös lukijoille.