Vuosien mittaan hiljalleen pahemmaksi äitynyt keski-iän kriisi on ollut kuin ihottuma, jonka tänä syksynä ja talvena menin sitten raapimaan verille. Ei hyvältä näytä. Miten tuomoisen nyt sitten saa parannettua? Tarkastellaanpa syntymäpäivälahjojani (ihan itse Stadista asti haettuja):
Sähkökitara. Aion naapureideni iloksi opetella soittamaan kaikki musiikissa tunnetut kolme sointua. Rokkenroll!
Crosstrainer. Pakkohan sitä kehonkin rapistumista vastaan on taistella. Olen ollut melko vannoutunut sisäliikunnan ja kaiken yksitoikkoisen toistoon perustuvan harjoittelun välttelijä, mutta tämä suomalainen luonto on pakottanut muuttamaan asennettani. Mikä tuolla tasaisella muka houkuttelisi pimeään sateeseen? Laitteeseen on kyllä pakko kehittää kirjateline, jotta treenatessa pystyy lukemaan. Muuten käyttö jää muutamaan kertaan.
Kuinkahan pitkälle noilla hankinnoilla muka sinnitellään?
* * *
Jos tämä kaikki tuntuu jo nyt tältä, en uskalla edes ajatella, missä jamassa olen kuuden vuoden kuluttua. Tutkimuksen mukaan, jota viime aikoina on paljon siteerattu, 44-vuotiaana vasta huonosti meneekin. Uskon kyllä, ainakin havaitun U-käyrän tässä laidassa olevaan alamäkeen. Ehkä huolestuttavin lause tuossa Iltalehden jutussa oli tämä:
Rohkaisevaa on, että seitsemänkymppisenä - jos vain on fyysisesti
kunnossa - ihmiset ovat keskimäärin yhtä onnellisia ja mieleltään
terveitä kuin parikymppisinä.
Rohkaisevaa? Parikymppisenähän elämä oli aivan... Apua!
(Hauska yhteensattuma: Pääsin juuri Radzinskin Rasputin-elämäkerrassa kohtaan, jossa kerrotaan, että vuoden 1913 lopussa tai vuoden 1914 alussa Grigori Rasputin [...] tunsi itsensä tyhjiin ammennetuksi ja... oli laupiaan henkisen tasapainon kauden jälkeen alkanut tuntea epäilystä ja kalvavaa pettymystä kaikkeen, varsinkin elämän tarkoitukseen. Huvikseni palasin tarkistamaan Rasputinin syntymäajan. Aivan! Vuonna 1869.)
Kommentit