Ystäväni reagoi voimakkain sanakääntein tietoon, että luen lapselleni unilukemisena Radzinskin Rasputin -elämäkertaa. Niin, no, kuulostaahan se hieman erikoiselta... Ja jotkut muut kirjat, joita tyttöni on saanut kuunnella, saattaisivat vaikuttaa vielä erikoisemmilta valinnoilta...

Mutta oikeasti minä luen sitä itselleni. Ja lapselle luetaan iltasaduksi lastenkirjoja. Mutta iltasatuihin se ei nukahda. Ei koskaan. Nehän vain kiihottavat mielikuvitusta ja antavat ajatuksia, ja muutenkin nukahtaminen on meidän pikkuisellemme usein aika vaikeaa. Jomman kumman vanhemmista pitäisi olla aistittavasti läsnä, ja joskus unen tulo kestää tuskastuttavan kauan.

Puuduttavahkon iltarutiinin turhauttavuutta olen pyrkinyt loiventamaan lukemalla siinä samalla.

Jossain vaiheessa aloin lukea hänelle ääneen sitä kirjaa, mikä itselläni sattui olemaan kesken. Taisi olla Arto Virtasen Kirjailijan koti. Ja tyttö nukahti vauhdilla! Siitä lähtien olen yrittänyt tainnuttaa hänet vaikeaselkoisella tai muuten (5-vuotiaan näkökulmasta) pitkäpiimäisellä kirjallisuudella, sellaisella, josta hän ei vielä saa otetta, mutta joka kuitenkin antaa mahdollisuuden kuulla isin ääntä ja nukahtaa siihen.

Mitä tylsempää, sen parempaa.