Jossain Nietzschen kirjassa oli ajatus: Ihmiset toimivat yleensä perspektiiviharhan vallassa, joka johtuu siitä, että lähellä oleva näyttää suuremmalta – siis merkityksellisemmältä ja tärkeämmältä – kuin kaukana oleva.

Ajatus perspektiiviharhasta taitaa olla alkujaan Platonin kynästä, ja pitää useassa tilanteessa paikkansa. Kun joku jää Intiassa auton alle, ei sillä ole meille suurtakaan merkitystä, mutta jos sama tapahtuu muutaman metrin päässä, alkaa jo olla.

Meille romantikoille on tuttu myös päinvastainen perspektiiviharha: Se, mikä on lähellä, arjessa, jokapäiväisessä lähituntumassa, näyttäytyy merkityksettömämpänä ja mielenkiinnottomampana kuin se, mikä on jossakin kaukana, tavoittamattomissa. Romantikko saattaa riutua käsittämättömän kaukokaipuun vallassa: vieraat maat outoine maisemineen näyttäytyvät ihmeellisempinä, tärkeämpinä ja mahtavampina kuin oma kotiseutu. Kaukainen, tavoittamaton rakastettu saattaa repiä nuoren Wertherin kappaleiksi tavalla, jolla samassa taloudessa asuva läheinen ei saattaisi.

Mutta mikä on näiden kahden perspektiivivääristymän suhde todellisuuteen? Ovatko ne sittenkään vääristymiä? Miten ne voisi suhteuttaa esimerkiksi Descartes'n esittämään kysymykseen (lainaus muistinvarainen):

Tähdet näyttävät todellista kokoaan pienemmiltä, koska ovat niin kovin kaukana. Mutta kuinka läheltä niitä tulisi katsoa, jotta ne näyttäisivät siltä, minkä kokoisia ne todella ovat?


Niin... minkä kokoisia asiat todella ovat?