Kaverit tekevät kasaripoppiretrolevyn, johon minulta tilattiin sanoitus, sellaista Ian Curtis -tyylistä kamaa mutta suomeksi.

Aluksi homma tuotti pientä hankaluutta. Kuinka kirjoittaa tässä iässä mitään niin pateettista? Helposti. Olen viime aikoina rypenyt pateettisuudessa sanan molemmissa merkityksissä. Mutta kuinka kirjoittaa sellaista punastelematta?

Eilen lounasravintolassa yhden pienen oluen liukastamina solmukohdat aukenivat, kaivoin muistikirjan auki ja aloin työstää sitä, mitä olin siihen mennessä saanut aikaiseksi. Tempauduin sanojen järjestelyn ja taivuttelun huumaan, menetin ajantajuni.

Tässä pieni näytepala:


Kuinka voisi vaihtaa suuntaa
kuinka lentää kauas kuun taa
kun sitoo meitä aiemmin tehty
kun tahraa ennalta nähty?

Nyt jo myöhäistä on
Nyt jo myöhäistä on
Nyt jo myöhäistä on
Nyt jo myöhäistä on


Voilà! Kirjoitan viimeiset rivit ja tajuan: myöhästyin juuri bussista, jolla minun piti hakea lapsi päiväkodista.


* * *

Tässä sitä aitoa asiaa: