Kävin Samin kanssa Viiskulmassa. Testasimme Old Skipper'sin tilalle tulleen Primulan, joka sai ravintolaraadiltamme kaksi tähteä viidestä. Mutta tästä ei ollut tarkoitukseni kirjoittaa, vaan siitä, mitä iltaiset kadut toivat mieleeni.

Aina noilla nurkilla kulkiessani palaan vuoteen 1995, jolloin asuin Merimiehenkadulla 15 neliön yksiössä, jonne aurinko paistoi ainoastaan kesällä kuudelta aamulla. Se oli väkevää aikaa. Opinnot loppusuoralla, (sinkku)elämä sekaisin. Olin näkevinäni vanhan tutun noilta ajoilta: sama parta, sama virne, samat liikkeet. Mutta joku muuhan se olikin, täytyikin olla, kaveri asuu kaukana nykyään.

Freda: suora tie yksiöstäni siihen kommuuniin, jossa rakkaani (nykyinen vaimoni) asui.


Monet muutkin paikat ovat saaneet kantaakseen tunnekuormia, joista ne voivat vapautua ainoastaan siten, että niiden päälle rakennetaan riittävän monilla käynneillä uusi arki.

En esimerkiksi voi sille mitään, että inhoan Orimattilaa. Suurelta osin tämä johtuu siitä, että asuin siellä peruskouluaikani, ja yläasteikäisenä tuntui kovin synkältä. Orimattila merkitsee minulle murrosikää, samanlaisuuden vaatimusta ja väkivallan uhkaa. Vaikka tuo kaikki onkin enemmän pääni sisällä kuin siellä kylillä, ja vaikka se on varmasti oikeasti ihan kiva kaupunki, en voisi ikinä kuvitella muuttavani sinne takaisin.

Eräs lyhyt, vaikea mutta intohimoinen rakkaussuhde sai minut jälkikäteen tuntemaan lievää pahoinvointia ja tyhjyyttä vuosikausien ajan, aina kun kuljin Tapiolan ohi tai läpi. Etsin aina Häntä katseellani, tietämättä mitä sitten, jos Hänet näkisin. Myöhemmin sekin on selvinnyt, ja koska Tapiolaan on ollut usein asiaa, on paikka jo riisuutunut noista tunteista ja muuttunut käytännölliseksi, arkiseksi kohteeksi.

Hiljattain katsoimme tyttäreni kanssa Google Mapin satelliittikuvia ilman paikannimiä ja zoomailimme Sveitsiin, seurailimme tuttuja katuja pitkin kotikyläämme, löysimme kotitalomme ja sen pienen leikkipuiston, tuossahan näkyy se puukin, ja kiipeilyteline!, ja pienen hetken minua kouraisi uudelleen kaikki se yksinäisyys, sikäläisen elämäni rajoittuneisuus, tuska ja koti-ikävä. Ja myös lukuisat myönteiset muistot: Geneven yöelämä, vuoret... Ennen kaikkea kuitenkin ikävä, vankeuden tunne.

Menneisyyteni matkakohteet puolestaan ovat yhtä matkakumppaneideni kanssa. Ne ovat yhteisiä kokemuksia ja entistä lähempää tutustumista, ja myös niihin liittyy pohdintoja elämästä ja ihmissuhteista. Praha, Istanbul, Grindelwald, Nizza... nuo paikat ovat öisiä keskusteluja ja ystävyyttä. Jotkut myös riitaa, jotkut rakkautta.

Onko täysin neutraaleja paikkoja olemassa, sellaisia, jotka olisivat vain sitä, mitä ovat, eivätkä mitään sen enempää? Juuri nyt en osaa nimetä ainoatakaan, joten... Ehkä?