Sunnuntai. Siirtymä

Lentokoneella saa etäisyyttä elämäänsä, auttaa näkemään itsensä paremmin. En ole ihan varma, pidänkö näkemästäni.

Kello ei ole kolmeakaan, kun saavun Rukalle, ja jo nyt on pimeää. Olen tullut sinne, minne aurinko ei paista. Tuntuu irtonaiselta ja lohduttomalta, mutta vika ei ole paikassa.

Willi's West on juuri sellainen hotelli kuin ne amerikkalaisten elokuvien hotellit, joissa ollaan pakomatkalla jostakin jonnekin: huoneiden ovet aukenevat yhteiselle sisäpihaterassille. Myös minä olen paossa. Mutta se tulee perässäni, minne ikinä menenkin.

Paitsi ehkä rinteeseen.

Hiihdän sumussa, viimassa ja räntäsateessa muutaman kerran Ruka-tunturin laelle ja alas. Kun siivut ovat näin lyhyet, saan ylämäestä selvästi enemmän irti kuin alamäestä.

Palaan hotellille huoltamaan itseäni ja tavaroitani, ja lähden illalliselle kapakkaan. Ei löydy kapakkaa, mutta ravintola löytyy. Hiljainen.

Siemailen punaviiniä ja yritän vaikuttaa ranskalaiselta eksistentialistilta. Vaikutelma jää vajaaksi, sillä en tähän aikaan illasta juo kahvia, enpolta tupakkaa, eikä sitä saisikaan polttaa, ja poskeni ovat reipashenkisen ulkoliikunnan jälkeen terveesti punaiset. Muistelen nuoruuttani. Miltä tuntui, kun olin 20-vuotias? Juuri tältä. Keskenkasvuiselta.

Kirjoitan muistikirjaani huomispäivän käsikirjoitukset.


Maanantai. Writer's butt

Esiintyvä taiteilija heittää viisi koulukeikkaa saman päivän aikana. Heittääkö todella? Näin hän on mennyt lupaamaan.

Asiaa auttaa suuresti, että Kuusamolaiset koululaiset ovat loistava yleisö. Kerran toisensa jälkeen esiintymiset sujuvat kysymyksiin vastaillen, ja tuntuu aivan siltä, että hommahan luonnistuu. Aikataulu on toki tiukka: yhteyshenkilöiden kanssa ennättää vaihtaa vain muutaman vapaan sanan mennen tullen. Esitysten väliin mahtuu vajaan vartin mittaiset tauot, joiden aikana ajellaan... ihan oikealla kirjastoautolla! Jip-jip!

Päivän viimeinen keikka osoittautuu haastavimmaksi. Paitsi, että alan olla vähän piipussa, huomaan seisovani 40:ää 8.-luokkalaista vastapäätä. Joilla on viimeinen oppitunti. Jotka ovat yhdenmukaisimmin murrosikäisin 8.-luokkalaisten joukko, jonka olen koskaan nähnyt. Hevibändit tervehtivät minua paidoista, pukeutuminen on synkkää, kasvoillta huokuu tosi-cool EVVK-asenne. Pidän näistä tyypeistä välittömästi, mutta hittolainen, miten tuon jään rikkoo alle tunnissa? Käväisen hetkellisesti jopa opettajanpöydän takana turvaa hakemassa.

Turboruuvi sisään. Muista Saramäen muut kuvitukset hevi-puolella (yhdellä pojalla on Children of Bodom -paita päällä). Hienosäädä kielenkäyttöä.

Näille ei sanota: "Kirjailijan tärkein ominaisuus ovat sitkeät istumalihakset."
Näille sanotaan: "Kirjailijan tärkein ominaisuus on hyvä perse."

Lukunäytteillä saan irrotettua hymyjä, nauruja, jopa kunnon aplodit. Joten kuten se meni. Kukaan ei kuitenkaan tahdo venyttää koulupäiväänsä esimerkiksi kysymyksiä esittämällä, joten lopetan viisi minuuttia etuajassa (säälittävää).

Rukalla vedän alkajaisiksi rauhoittavan tuopposen ja yritän kuvitella, mitä se olisi, jos olisin edelleen opettaja. Olisin taas huomenna nuorison edessä esiintymässä. Missä välissä sitä ennättäisi palautua? Mutta hetkinen... minähän olen huomenna taas koulukeikalla.

Menen jälleen jynssäämään rinnettä ylös-alas. Joku varmaan pitää minua vähän perverssinä, mutta ihan oikeasti pidän ylämäestä enemmän. Ja siinähän se tarpeellinen writer's butt trimmaantuu. Tai ainakin saattaisi trimmaantua, ellei treenin jälkeen maistuisi sipsi ja kalja.


Tiistai. Harkitsemattomia puheita

Lento takaisin etelään, pikavisiitti kotona (suihku ja vaatteiden vaihto) ja saman tien entiselle työpaikalle Lauttasaareen.

Mukava nähdä vanhoja kollegoja! Nuoriso on suurimmaksi osaksi vaihtunut, mutta joitakin tuttujakin vielä on. Harkitsemattomia puheita –esitys menee, niin kuin on tapana: arvaamattomalla tavalla. On täysin mahdoton sanoa, millaisen vaikutuksen höpötykseni tekee yleisöön. Onneksi ainakin osa kuuntelee, ja jotkut ovat hämillään: mitä se oikein sekoilee? Sitä jään itsekin miettimään.

Sitten kotiin. Minun vuoroni lukea iltasatu.