(Markku Uusitalo, 1995)
Provokatiiviset pamfletit vetoavat minuun kirjallisuuden lajina jotenkin aivan erityisesti. Parhaimmillaan ne tarjoavat räväkkää puhetta, hauskoja kieli-ja mielikuvia, osuvia huomioita ja paikkansa tietäviä iskuja. Hyvä pamfletti on ajatusten kungfu-esitys. Laura Kipnisin Avioliiton ansa kuuluu edellä kuvattuun joukkoon: lukeminen sekä pistää pohtimaan erinäisiä ajatuskulkuja että naurattaa ja viihdyttää.
Kipnisin kirja kohdistuu modernia rakkauskäsitystämme ja siihen kytkeytyvää elämänmallia vastaan, sitä, jota propagandakoneisto tuuppaa sieluihimme joka tuutista: Kaksi ihmistä rakastuu toisiinsa, he vakiinnuttavat muut ihmiset ulossulkevan parisuhteen, tekevät töitä suhteensa eteen ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.
Useat meistä ovat sisäistäneet mallin niin hyvin, että pidämme sitä ideaalina, jolle ei ole vaihtoehtoja. Mallissa on kuitenkin vakavat puutteensa, joita Kipnis lähestyy aviorikoksen tai petoksen kautta, erinäisiä filosofeja siteeraten ja heidän edesottamuksiaan humoristiseen sävyyn mainiten. (Tiesittekö esimerkiksi, että Foucaultin mukaan rakastelemisen huippuhetki on paluumatka taksilla kotiin?)
Rakkauskäsityksemme suurin ongelma lienee, että rakkaus kieltää rakkauden. Se on tarve, joka tyydytyttyään katoaa.
Rakastuminen, tunnetila, Rakkaus1 on, kuten tunnettua, ihana kokemus, ja sen pohjalle liitot rakennetaan, kuitenkin tietäen, että tuo pohja jossain vaiheessa katoaa, ja tilalle pystytetään Rakkaus2, tahtotila, jota alttarillakin kysytään, ystävällismielinen kumppanuus. Rakkaus1 on tämän jälkeen jotakin, mikä monogaamiseen suhteeseen ryhtyneiltä on absoluuttisesti kielletty. Ehdollistamme itsemme torjumaan suurta osaa mukavista tunteista ja libidostamme, mikä on tietyssä mielessä kuin psykososiaalinen kastraatio. Mutta kuinka moni tähän täysin kykenee, ja kuinka moni tätä täysin haluaa?
Kipnis puhuttelee lukijaa kuin luennon pitäjä kuulijoitaan: ne, jotka eivät koskaan ole edes vilkuilleet vieraita, tulleet petetyiksi tai olleet mustasukkaisia, eivätkä kaipaa elämäänsä jotakin enemmän, voivat poistua salista, tämä ei ole teille. Ainakin minua jäi mietityttämään: kuinka kovin pieni on tuo joukko? Lienee totta, että pitkäikäinen monogaaminen rakkaussuhde on laajamittaisessa kriisissä, jonka kaikista piirteistä ei puhuta kovin laajasti.
Kipnis kytkee tilanteen politiikkaan ja yhteiskunnalliseen mielenkontrolliin, ja vertaa parisuhteen eteen työskentelemistä vieraannuttavaan liukuhihnatyöhön. Rakkaus on yhteiskunnan peruspilari, yksilön vapautta riistävä valvontajärjestelmä, joka pitää ihmiset hiljaisina, itselleen ja muille valehtelevina, ryhdikkäinä ja tuottavina koneiston rattaina, jotka purkavat ahdistustaan kuluttamalla. Syrjähypyt edustavat tässä tilanteessa yhteiskunnallista kapinaa, ne ovat muutoksen aave.
Pistetäänpä lopuksi tyylinäyte kirjasta. Varoitus niille, jotka harkitsevat... no, mitä nyt sitten harkitsevatkin:
Kaikki me olemme vaarassa hukkua tunteiden ja halujen kuohuviin hyökyihin, lihaksia särkee ja olemme aivan näännyksissä, me kun varoituskylteistä piittaamatta kuvittelimme itsemme riittävän taitaviksi ja ketteriksi surffaamaan aallonharjaa pitkin. Sinä olet saattanut luvata itsellesi ettet mene liian syvälle ja että haluat ainoastaan pitää hauskaa, mutta ennen kuin huomaatkaan, jokin tyhjästä ilmaantunut murskaava aalto on iskenyt sinut matalaksi, ja siinähän sitten haukot henkeäsi suu täynnä hiekkaa.
Kommentit