Puheissaan suomalaiset ovat kovin huolissaan ympäristöstä ja maapallon tilasta, mutta päivittäiset valinnat tehdään huolettomasti. Ympäristöasioissa Suomi on kaikkea muuta kuin mallioppilas, kuten Turun sanomissa tänään kerrotaan.

Näkisin puheiden ja tekojen välisen ristiriidan kytkeytyvän läheisesti siihen sielu-ruumis -dikotomiaan, johon päivittäispuheessa saa toistuvasti törmätä. Huolimattomat ajattelijat vetävät mielellään rajaviivan itsensä ja muun maailman väliin, niin että sisäpuolelle jää mahdollisimman vähän, jonnekin mielensisältöjen ja ruumiillisten impulssien väliin. Vain se korvaamattoman arvokas ja pohjimmiltaan hyvää tahtoa huokuva "sielu" siellä jossain olen minä. Sillä, miten laiskasti, ahneesti, itsekeskeisesti tai muuten vain vittumaisesti käyttäydyn, ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Minä olen huolissani luonnosta, mutta ei ole minun vikani, että tässä yhteiskunnassa on helppo – siis aivan pakko – ajaa omalla autolla puolen kilometrin päähän kauppaan.

Yksilö ei kanna itsestään ja teoistaan vastuuta satunnaisia inahduksia enempää.

Tällaisia: "Miksei kukaan rakasta minua sellaisena, kuin olen?"
Vastaus voisi olla: "Koska siitä ei näy mitään ulos päin."
Tai: "Hah! Tuollaisenako?"

Mutta vastaukset jäävät lausumatta, syyllistää ei saa. Moralismi on vanhanaikaista, moraali on vanhanaikaista, ja etiikka jääköön filosofien ja muiden alan harrastajien tutkielmiin.