Aikidokat, judokat ja muut vastaavat harjoittelevat paljon kaatuilua. Tarkoituksena on oppia kaatumaan ja päästä eroon vahingollisista reflekseistä. Vaikka refleksit pyrkivät vaikkapa kadulla liukastuessa tuuppaamaan kädellä katua vastaan, ei moinen kannata: menee vain käsi rikki.

Se johdannosta.

Kävimme tänään taas Nuuksiossa kalliota könyämässä. Kaikki sujui aluksi ihan kivasti, ja kalliokin oli varsin kuiva. Piti sitten mennä kuitenkin yrittämään Krybtoa (5+), jota viimeksi olin yrittänyt joskus nelisen vuotta sitten, enkä silloin ollut koskaan ylettänyt vaikeimman muuvin takana olevaan otteeseen.

Tänään tuon otteen päältä norui vesivana. Se olisi liukas, jos siihen edes ulottuisin. Ja ulottuisinhan minä, on tässä sen verran kokemusta karttunut.

Yllättävän nihkeältä reitin alkukin tuntuu, etenkin kun sormet ovat ihan kohmeessa, mutta pääsen kuin pääsenkin kruksiin* vähän yli kymmenessä metrissä. Hah! Saan vasurini ennen niin kaukaiselle otteelle, mutta se on tosiaankin ihan levässä ja limassa ja vedessä, ja käsi alkaa hissun kissun luisua vesiliirrossa pois. Ei auta muu kuin yrittää saada oikeaa siihen vierelle – huonosti, huonosti, nyt on kiire, pakko mennä, jalat liikkeelle – luisk!

Kaadun selkä edellä tyhjyyteen, märkä ote pakenee silmieni edessä etäisyyteen, ohitan edellisen pultin, ja, ja... köysi juoksee, en pysähdy, jotain on mennyt alhaalla pieleen – tonttikeikka!

Pelästyksen aktivoimat refleksit tekevät, mitä tekevät:
998617.jpg
tarttuvat köyteen varmistajan puolelta.

Turhaan, tietenkin. Vähän yli neljän metrin ilmalento oli melkoisesti enemmän, kuin mitä odotin, muttei mitään sen enempää. Kyllä Annamari varmistaa osaa. Eikä omaa putoamistaan noin voi muutenkaan estää – paitsi sarjakuvissa.

Niin että nyt harmittaa. Tätä minä tarkoitan sillä, että olen huono putoamaan. Sitä pitäisi harjoitella.



*kiipeilyreitin vaikein kohta. suom. huom.


* * *

P.S. Hanki parempaa katseltavaa: Lauri Hämäläisen ja Sampsa Jyrkysen hieno kuvasarja Noselta.