Viime tiistaina minulla oli ilo kuulla ja nähdä M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen Kielletyt laulut -esitys Savoy-teatterissa. Esitys oli informatiivinen, taidokas ja hauska. Kerta kaikkiaan upea keikka. Esityksen jälkeen ostin miesten erinomaisen Didi-wah-didi -levyn, joka vahvisti vaikutelmaa: nämä vanhan koulun avantgardistit (miten paradoksaalinen ilmaus!) toimivat luovan tekemisen ilosta. Kaikista noin pitkän uran tehneistä artisteista ei samaa vaikutelmaa synny.

Menestyksellä on tässäkin tapauksessa hintansa: patsaaksi jähmettynyt maine. Tämä sai minut hetkellisesti häpeämään yleisöä. Esityksessä oli monta hauskaa piirrettä, hymyilyttäviä ja naurattavia välispiikkejä ja laulujen sanoja, mutta... jotkut ihmiset alkoivat tirskua ja naurahdella jo ennen kuin Numminen oli sanonut mitään hassua. Riitti, että Numminen avasi suunsa; pelkkä hänen läsnäolonsa nauratti monia.

Se tuntui väärältä ja surkealta. En voinut olla ajattelematta: miltä tuntuisi elää noiden miesten housuissa? Tulla nauretuksi, sanoipa mitä tahansa?