Muumipappa ja meri. Luin sen juuri neljännen kerran. Edellisestä lukemasta olikin jo vuosia. Aiemmin pidin sitä mestariteoksena: sen syvällinen ote ja merevä synkän harmaa tunnelma olivat jotakin suurta. Mörkö sai minut itkemään.

Tällä kertaa luin sen analyyttisemmin, en pelkästään nautiskellen. Vanhempana ja paatuneempana.

Ja voi!

Kunnioitukseni Janssonia kohtaan sen kun syveni. Teoksen pintataso teki edelleen saman vaikutuksen kuin kaksitoista vuotta sitten, ja pelkästään se riittäisi, pelkästään siinä on syvyyttä enemmän kuin monessa muussa kirjassa, vaikka ne pengottaisiin pohjamutiaan myöten. Mutta lisäksi... mikä symbolien asetelma! Ja avaimia ripoteltuina sinne tänne, suorastaan selväsanaisia vihjeitä tapahtumien ja henkilöiden ymmärtämiseksi. Miten ilmavasti mutta samalla fokusoituneesti kaikki pysyykin kiinni noin kahdessa ydinteemassa ja niiden toisiaan peilaavissa variaatioissa! Hieno rakenne, upea, upea teos!