Tässäpä surullinen, rankanpuoleinen kirja. Höyhen kuuluu ehdottomasti viime aikojen vahvimpien lukukokemusteni joukkoon.

Sahlberg kirjoittaa vakavasti kehitysvammaisen Villen näkökulman niin että tuntuu: elävästi, toden tuntuisesti, kipeästi. Kieli pysyy tiukasti konkreettisessa aistittavien ilmiöiden maailmassa. Ville ei teoretisoi, Ville yrittää pärjätä välittömän kanssa, oman ruumiinsa ja sen, mikä sille on läsnä.

Rankan kirjasta tekee se esineellistävä rakkaudettomuus, jolla puolustuskyvytöntä kohdellaan. Kirjassa on lämpimiä ja rakastavia ihmisiä, mutta kun on muitakin, ja välillä ollaan heidän armoillaan. Juuri tämä kontrasti – pieniä rakkauden hetkiä kylmää ja kovaa maailmaa vasten maalattuina – tekee kertomuksesta riipaisevan traagisen. Villen rakastava sisko on kuin lyhty pimeässä metsässä: korostaa varjoja, tekee niistä entistä pimeämpiä ja läpitunkemattomampia.

Oviaukossa keskellä varjoa istui nainen. Nainen tuijotti eteensä. Naisella oli päällä mustaa. Valkoisella seinällä naisen vieressä oli kuvia, joissa valo kiilsi läikkinä ja juomuina. Äiti kääntyi ja katsoi häntä.
    ”Tullaan, tullaan”, sisko sanoi. ”Ei sun ois silti tarvinnu hakata sillä lailla.”
    ”Älä yritä opettaa äitiäs”, äiti sanoi. Äidin suu hävisi hatun varjoon ja ilmestyi taas. ”Osastonhoitaja sanoi että ne tarttee sitä. Että niiltä pitää ottaa luonto niinku koirilta.”

Osastonhoitajan mielipide on myös, että kehitysvammaiset pitäisi lopettaa. Kuulostaako tutulta? Tämä kirja, enemmänkin kuin viimeaikaiset kohu-uutiset mutta ennen kaikkea yhdessä niiden kanssa, nostaa niskakarvat pystyyn ja saa pelkäämään pahinta: mitä noissa laitoksissa oikeasti tapahtuu?