Ja kun kerran tälle linjalle olen mennyt, niin kommentoinpa myös uusimmassa Tähtivaeltajassa julkaistua arvostelua.
Elli Leppä kirjoittaa: [...] Jukka Laajarinteen uusin romaani on kaksi kolmannesta viehättävä, etnisväritteinen nuortenkirja ja yksi kolmannesta teknokraattisen yhteiskunnan kritiikki. Osat sopivat huonohkosti yhteen, vaikka juonen lopussa onkin yritystä nivoa ne akselistaan. [...] Vaikka yhteiskunnallinen juonne ei varsinaisesti rampauta tarinaa, se tuo siihen sivumakuja, jotka hämärtävät koko asetelman pohjimmaista sanomaa.
Olen jäävi sanomaan mitään kerrontalinjojen yhteensopivuudesta, mutta Lepän näkemys on joka tapauksessa yhtenevä esimerkiksi Soikkelin arvostelun kanssa, joten tuolta se varmaan tuntuu. Hyvää kuluttajavalistusta, siis. Yhteen kertomuslinjat kuitenkin nivoutuvat, paitsi tarinallisesti lopussa, temaattisesti kautta koko romaanin. Teknokratia on lopulta pintaa.
Arvostelun punaisena lankana näyttää olevan, ettei pintatason alle ole oikein päästy, pohjimmainen sanoma on jäänyt hämäräksi. Silti Leppä uskaltaa antaa arvion, ettei uutta, aikuislukijaa haastavaa koukkua ole:
Kirjan kohderyhmä jää askarruttamaan. Tashin tarina sopii sisältönsä puolesta alakoululaisillekin. Siinä ei ole niin tuoretta kulmaa tai koukkua, että se antaisi vanhemmille lukijoille mitään kovin uutta, vaikka onkin sujuvasti ja taiten kerrottu. Toisaalta muukalaisen taakseen jättämän yhteiskunnan kuvaus tuntuu sättivän aika tosikkomaisesti omaa aikaamme, päihteitä ja työnarkomaniaa myöten.
[...] Yhteyksiä Tashin eristäytyneen vuoristokylän elämänmenoon voi halutessaan löytää peilikuva-asetelmasta. Tällöin karut olot esittäytyvät ihanneyhteisönä, alkukantaisena utopiana.
Peilikuva-asetelma on hoksattu mukavasti, mutta mitä siellä peilissä siintääkään? Olin kuvitellut, että lukijalla pitäisi mennä aika huonosti, ennen kuin hän pitäisi Sokerilaidunta minkäänlaisena ihanneyhteisönä.
Lopun pohdinnat perinteisten tapojen pohjimmaisesta tyhjyydestä ja toisaalta teknokratian hyvistä puolista kuitenkin vesittävät lupaavasti alkaneita ajatuskulkuja, eikä odotettua, kokoavaa loppupäätelmää synny. Tuloksena on hieman sekava keitos, joka ei hyvistä aineksista huolimatta osaa päättää, minne on matkalla.
Tämä keitos on kuitenkin vienyt Lepän suoraa päätä juuri sinne, minne on tahtonutkin: aporiaan. Kirja kertoo erinäisistä elämän piirteistä, joista en tahdo, enkä edes aio tahtoa ilmaista kokoavaa loppupäätelmää. Sellainen olisi ollut syvästi kirjan pohjimmaisen sanoman vastainen.
Olen pahoillani: kaikkia ei hämmennys miellytä.
Kirjojen kertojiin tai henkilöihin ei nykyään voi oikein luottaa... Mutta mihin voi?
Pidin kovasti Lepän ilmaisusta "mekanokriittinen".
Kommentit