Osallistuin minäkin kerran Yliopiston vuosijuhlaan, vai olisiko ollut itsenäisyyspäivän juhlaan. Joku semmoinen tilaisuus kuitenkin, johon silloinen tyttöystäväni oli saanut illalliskortin. Monisatapäinen juhlayleisö kuunteli hiljaa, kun rehtori piti puheen. Sen puheen alkupuolen muistan näin vuosien kuluttuakin mainiosti. En tietenkään sanatarkasti, mutta suunnilleen näin se meni:

”Vuonna 1662 Hollantilainen laiva Arnhem upposi Intian valtamerellä. Volkert Evertsz ja 85 muuta merimiestä ajelehtivat pelastusveneessään 9 päivää, kunnes he lopulta näkivät maata. Autiolle saarelle, Mauritiuksen itärannikolle, rantautuessaan he olivat nälkäisiä, janoisia ja väsyneitä. Makeaa vettä oli saarella saatavissa, mutta nälkä pysyi heidän alituisena seuralaisenaan. Miehillä ei ollut välineitä metsästämiseen. He tekivät kuitenkin ongenkoukkuja nauloista ja pysyivät joten kuten hengissä.
    Haaksirikkoutuneiden elämässä tapahtui käänne. Tapahtumista kirjoittaneen Volkert Evertszin ja hänen kumppaniensa ruokahuolet olivat ohi, kun he löysivät pienen saaren, jonne pystyi laskuveden aikaan kävelemään. Saaressa oli isoja, lentokyvyttömiä lintuja, joita oli varsin helppo pyydystää. Ja kun yhden linnun sai pyydystettyä, se piti mekkalaa, joka houkutteli paikalle lisää sen lajitovereita.
    Niinpä Arnhemin miehistö oli varsin hyvässä kunnossa, kun englantilainen laiva Truro pelasti heidät neljän kuukauden kuluttua.
    Tiettävästi kukaan ei koskaan sen jälkeen ole nähnyt ainuttakaan elävää dodoa.”

Tässä kohdassa rehtorin puhetta purskahdin kohtuullisen äänekkääseen nauruun. Nauru kuitenkin hyytyi nopeasti, kun huomasin, että kukaan muu ei nauranut. Sadat muut ihmiset frakeissaan ja juhlapuvuissaan istuivat hiljaisina ja vakavina.
    Tämä vain johdatuksena siihen, että NONOssa on juttuni naurusta