Kävin viikonloppuna Olhavalla kiipeilemässä. Ensimmäistä kertaa kesäaikaan. Kotoa lähtiessäni tavoitteenani oli Kantin onsaitti, kyllä minä sen pystyin jotenkin järkevän kuuloisesti perustelemaan itselleni mahdolliseksi, mutta eipä tarvinnut edes kokeilla, kun vitosenkin reiteillä meni jahkailuksi. Erittäin onnistunut reissu joka tapauksessa. Kallion alla runsaslukuisena telttaileva kiipeily-yhteisö toi hommaan oman mukavan lisänsä.

Ja yhden epämukavankin:

Paikalle oli vaeltanut kokonainen perhe. Keskellä yötä pikkutyttö (6v.) leirin toisessa laidassa alkaa yskiä, ja yskänkohtaus kestää ensin tuhottoman pitkään, alan jo pelätä, että kyseessä on astma tai jotain. Lapsi alkaa lopulta itkeä ja valittaa: "Äiti, äiti!" ja hänen pikkuveljensäkin herää, kohta molemmat itkevät ja huutavat äitiään lähes hysteerisinä, ja sitä jatkuu pitkän aikaa. Lopulta tilanne muuttuu rauhallisemmaksi.
   
Sitten kuuluu keskustelua. Joku nuorimies siellä puhelee rauhoittavaan sävyyn lasten kanssa, selvittää tilannetta, ja siellä on jo muitakin jalkeilla.

Lähimmissä teltoissa havahduttiin siihen, ettei äitiä ollut paikalla, vasta kun lapset lähtivät pimeään korpeen vanhempiaan etsimään. Moinen mahdollisuus ei tosiaan juolahtanut mieleenikään, ennen kuin kuulin lasten selvittävän tilannetta niille, jotka olivat jo pitämässä heille seuraa.

Vanhemmat palasivat vedenhakuretkeltään runsaat kaksi tuntia myöhemmin.