Pari päivää sitten kävimme koko perheen voimin EMMAssa, muun muassa Antoni Tàpies -näyttelyä katselemassa.
 
En tiedä, mitä 5-vuotiaamme odotti modernilta taiteelta, mutta syntyi vaikutelma, että hän sai siitä enemmän kuin minä. Itselleni näyttelyn suurin anti oli nimenomaan tuon tilanteen seuraamisessa.

Kierros oli vasta aluillaan, kun tyttäremme pysähtyi suuren taulun eteen, jonka keskellä oli semmoinen punainen pystysuora rantu, varmaan maaliin upotetulla peukalolla vetäisty, eikä mitään muuta. Hän alkoi nauraa, vääntelehti, osoitteli, virnuili. ”Kattokaa tota!”

Mieleeni tuli H. C. Andersenin satu keisarin uusista vaatteista. Oliko tyttäreni nauru pohjimmiltaan sama mielenilmaus, jonka ymmälleen jäävä maallikko esittää toisin sanoin: ”Höh. Kuka tahansa olisi voinut vetäistä tuohon tuommoisen punaisen läiskän. Onks tää nyt sitten taidetta, muka? Hah hah!” Yritin kysellä, mitä tyttö nauroi, mutta hän oli joko haluton tai kyvytön ilmaisemaan tuntemuksiaan sen tarkemmin. Hyvä se taulu kuulemma oli.

Kaikki maalaukset eivät tietenkään olleet yhtä hauskoja, vaikka joidenkin materiaalit tuoksuivatkin hyvälle.

Jotta lapsi ei kyllästyisi abstraktien hahmojen ääressä, virittelin teoksista keskustelua. Monta kertaa kysyin: ”Mitä tässä sinun mielestäsi on?”, ja monta kertaa tyttö näki esittäviä kuvia siellä, missä minä näin pelkkiä abstrakteja pintoja ja viivojen sommitelmia: ”Pöytä ja tuoleja.” ”Kello.” Ja kun tulkinnan jälkeen katsoimme taulun nimen,  huomasin varsin usein lapsen nähneen sen, minkä taiteilija oli kuvaan maalannutkin. Itselleni se piti ensin sanoa.

Ilmeisesti Tàpiesin muotokieli on varsin lähellä pikkulapsen muotokieltä?

Vai onko tärkeämpi havainto se, että minä näen ympärilläni pelkkiä abstraktioita sielläkin, missä todellisuus on konkreettinen?