p003459l.jpg

Kukapa ei olisi joskus unelmoinut ala-asteen koulun räjäyttämisestä? Noh, Terhi Rannelan synkkäsävyinen romaani samasta aiheesta on pikkuriikkisen muuta kuin pikkupoikien märät unet. Ikävä kyllä kirjassa on myös aimo annos uskottavuutta; siitä huolen pitävät maailman kouluissa vähän väliä tapahtuvat joukkomurhat.

Moni tragedia on hitaan kypsyttelyn tulos ja lööppeihin räjähtää pelkkä lopputulos. Taivaan tuuliin keskittyy tähän kypsyttelyvaiheen kuvaukseen. Mikä saa ihmisen viemään hengen sekä sivullisilta että itseltään?

Rannelan psykologinen katse on kadehdittavan selvänäköinen. Hän kirjoittaa erilaisia ihmisiä uskottavasti, ja kykenee menemään moniin nahkoihin tavalla, johon esimerkiksi minä en kykene. Näkökulmat vaihtuvat sujuvasti ja tuovat esille tapahtumaketjun eri puolet ja taustat ja suhteiden monimutkaisuuden. Sivullisinkaan ihminen ei ole saari.

Parhaimmillaan kirja on alkupuolellaan, sosiaalista syrjäytymistä ja koulukiusaamista kuvatessaan. Tässä vaiheessa tarina muistuttaa Petri Gerdtin surullisesta tapauksesta.

Kirjan oikeastaan ainoat ongelmakohdat liittyvät puolivälissä mukaan tulevaan henkilöön nimeltä Henri Pihlaja alias Andreas.

Ensinnäkin puhtaaksi vljelty älykäs psykopaatti on toki todellinen ihmistyyppi mutta erinäisissä trillereissä sen verran käytetty hahmo, että tiettyä kuluneisuuden makua Henrissäkin on havaittavissa. Tämä siitä huolimatta, että kirjailija on ottanut mukaansa myös sellaisia psykopaatin piirteitä, jotka usein toisaalla on sivuutettu.

Teos kytkee käsittelemänsä pommihankkeen poliittiseen terrorismiin vertaamalla tekijöitä Baader-Meinhof -ryhmän johtohahmoihin. Tämä tapahtuu sekä selkeästi ääneen lausuttuna että myös hienovaraisemmin: Henrin taustoissa on monia toistumia Andreas Baaderin elämästä. Manipulaattorin kylmän nihilistiset motiivit vain ovat kovin kaukana todellisen poliittisen terrorin motiiveista, ja kaksi aivan eri ilmiötä – koululaisten tekemät joukkomurhat ja poliittinen terrori – sekoittuvat toisiinsa väärinkäsityksen näköisenä kuviona. Tekijöiden näennäisesti poliittista ideologiaa katsotaan niin etäältä, marginaalisesti ja pinnallistaen, että päähenkilön osaan eläytyminen muuttuu näiltä osin jokseenkin vaikeaksi ja tarina aiempaa hieman epäuskottavammaksi.

Tämä karikko olisi mielestäni voitu välttää tekemällä selkeä valinta: olisi voitu jättää pommihankkeen poliittinen motivointi sikseen tai Henristä olisi voitu kirjoittaa idealisti.

Toistan, että edellä mainituista hankaluuksista huolimatta pidän teosta kerrassaan mainiona. Oivallisen ihmiskuvauksen lisäksi Rannelan kieli on sujuvaa ja tarinan kerronta mestarillista, niin että lopun lähetessä lukemista oli hyvin hankala keskeyttää, vaikka olosuhteet minut siihen aika ajoin pakottivatkin. Jännite säilyi aivan viimeiselle riville asti – ja jopa hieman sitä pidemmälle.

Niin, ja Taivaan tuuliin on myös niitä kirjoja, joiden hyllyttäminen nuortenkirjojen joukkoon tuntuu jokseenkin erikoiselta ratkaisulta. Toivottavasti se silti huomataan.