Hagakurea lukiessani aloin ihmetellä: arvostinko minä todella nuorena samurai-kulttuuria? Oliko minulla jotenkin erilainen kuva siitä silloin, vai olenko itse muuttunut näin kovasti kuvan pysyessä samana? Ehkä silloin vain poimin kuvasta niitä elementtejä, jotka vaikuttivat jotenkin siisteiltä, ja unohdin lopun?

Onhan pelottomuudessa, kuoleman tyynessä kohtaamisessa ja lakonisessa kielenkäytössä jotain tyylikästä, ei sitä voi kieltää. Ja osasihan sitä jo silloin hymähdellä miekkapyhimys Musashin lausumalle: "Tappaminen ei ole ihmiskunnan tie", kun lausuja itse oli kuitenkin valmis pudottamaan päitä ihan vain taitojensa hiomiseksi.

Yamamoto Tsunetomon opetus- ja anekdoottikokoelma maalaa joka tapauksessa varsin tolkuttoman kuvan puukkojunkkareista, jotka ovat valmiita tappamaan kenet tahansa mistä tahansa täysin pimeästä syystä tai syyttä. Sävy on ihaileva. Samaan ihailuun en voi enää yhtyä: kasvojen säilyttäminen on ollut japanilaisen häpeäkulttuurin pitkälle jalostettu perversio ennemminkin kuin mitään ihailtavaa.

Meillä on toki omat perversiomme, mutta kreikkalaisen filosofian näkökulmasta urheat samurait näyttäytyvät lähinnä kunniakäsityksensä orjina. Hagakuressa syvällinen filosofia – jos ei suoranaisesti loista poissaolollaan – jää lapsipuolen asemaan. Miehen on miettimättä tehtävä, mitä tavat vaativat. Ja näytettävä hyvältä.

hagakure.jpg

Tietenkin koko teos voidaan hyvällä tahdolla nähdä jonkinlaisena zen-paradoksina: tyhjäpäinen öykkäröinti on viisautta.