Grafomaniassa käyty kateuskeskustelu herätti minussa äkillisen assosiaation tiettyyn poliittiseen argumentaatioon. Varsin usein kuulee markkinamielisen vaikuttajan tai harrastelijan vihjaavan siihen suuntaan, että korkeaa veroastetta ja -progressiota kannatetaan ainoastaan, koska suurituloisille ollaan kateellisia. Jotain tämän suuntaista möläytti myös Helsingin sanomien Nyt-liitteen porvarinuorihaastattelussa Helen: "Suomessa on kateusvero."

Väite kiukuttaa. Väite kiukuttaa, koska se on epätosi ja silkkaa panettelua.

Esimerkiksi minä kannatan reipasotteista verottamista, koska uskon, että siten yhteiskuntamme saa paremmin resursseja jäsenistään huolehtimiseen. Jotkut uskovat, että vaikutukset ovat päinvastaiset, mutta tämä ei nyt tällä kertaa ole olennaista. Olennaista on, että ajatteluani ei motivoi kateus: en kaipaa rikkautta, eikä rikkaiden kohtaaminen herätä minussa kateuden tuntemuksia. Toisin väittäminen loukkaa kunniaani.

Loukkaantuneena teen nyt keittiöpsykologisen diagnoosin kateusverosta puhujista. Keittiöpsykologian peruslähtökohtahan on, että toinen ihminen oletetaan samankaltaiseksi, kuin mitä itse ollaan. Hänen mielensä liikkeet kuvitellaan samanlaisiksi, kuin mitä omat mielenliikkeet ovat. Näistä keittiöpsykologisista lähtökohdista oletan, että myös Helen harrastaa keittiöpsykologiaa.

Helen antaa ymmärtää, että poliittista päätöksentekoa ohjaa vastapuolen kateus. Tämä johtuu siitä, että keittiöpsykologisella vakaumuksella hän olettaa vastapuolen itsensä kaltaiseksi. Näin hän tuleekin itse asiassa paljastaneeksi, että kateus ohjaa hänen omaa poliittista käyttäytymistään.

Kun siis joku seuraavan kerran ottaa esille, että verotusta ohjailee suomalainen kateus, muistakaa: kateellisuus ohjailee häntä. Onhan ihmiskuva lähtöisin ihmisestä itsestään. Jos hän sitten hetkeä myöhemmin haluaa pitää työttömyys- tai toimeentulotuen hakemisen mahdollisimman vaikeana, on syytä olettaa, että hän on vain kateellinen niille, joille noita tukia annetaan.