Nyt olen sitten tähänkin lajiin tutustunut. Onko se uutta? Onko se kummaa? Molempiin kysymyksiin: ehkä... ja ei mitenkään erityisesti. Mitä yleistä pystyy monipuolisen antologian pohjalta sanomaan? Postmodernia? Varmasti.

Novellien tyylit ja käsittelytavat vaihtelevat: VanderMeerin Salainen elämä luikertelee Cortázarin Bestiarion lähimaastossa; Kelly Linkin pitkä novelli olisi voitu markkinoida nuorisokirjana – jostain syystä siitä tulevat erityisesti jotkut Philip Ridleyn tunnelmat mieleen; Chapman on kirjoittanut kertomuksen, joka olisi voinut olla osa Gaimanin Sandman-sarjaa... Jotenkin tästä kaikesta jäi sellainen olo, ettei uuskumma mikään uusi ilmiö ole.

Varsin laadukasta fantasiaa kokoelma joka tapauksessa edustaa.

Nostan erityisesti pramille Jeffrey Fordin Jäätelön valtakunnan. On mukava nähdä, että novellin eteen on nähty muutakin vaivaa kuin takapuolen puuduttaminen näppäimistön ääressä. Se osoittaa eräänlaista lukijan kunnioittamista, ja muistuttaa minua muinaisten kyberpunk-kirjailijoiden pyrkimyksestä kohottaa tieteiskirjallisuuden arvostusta sillä, että taustatyöt tehdään kunnolla. Tällaista asennetta kaipaisin fantasiaan enemmänkin.

Yksi toistuva kuvio kokoelmasta hahmottui: lapsuuden ja aikuisuuden välinen kosketuspinta. Selvä enemmistö tarinoista tarkasteli maailmaa lapsen tai nuoren näkökulmasta. Tämä herättää mielessäni useita lisäkysymyksiä ja -ajatuksia suhteessa fantasiakirjallisuuteen vähän laajemminkin. Nyt nuo kysymykset ovat kuitenkin liian jäsentelemättömiä ja levällään, jotta uskaltaisin kirjoittaa niitä kaiken kansan silmille. Ehkä ne voidaan kuitenkin tiivistetysti esittää: Miksi juuri lapsia?

uuskumma-etukansi-pieni.jpg