Suomalaiset ylpeilevät usein kielensä sukupuolineutraaliudella. On vain yksi hän.

Voimme toisaalta huomata, että kielenkäyttömme on hyvinkin sukupuolittunutta. Jos tarkastelemme vaikkapa sanapareja mies – vaimo ja herra – rouva, huomaamme, että naista ilmaisevaan sanaan kytkeytyvä status määrittyy nimenomaan naisen suhteessa mieheen. Mies ei kielessämme vastaavalla tavalla muutu, vaan hän on se peruskallio, joka määrittää toiset. Näkisinkin, että sellaiset sanat kuin vaimo, rouva ja neiti ovat yksiselitteisesti naista alentavia ilmaisuja, joista voitaisiin vaikka saman tien luopua.

Epätasa-arvoinen ajattelu ulottuu kielessämme vielä paljon syvemmälle.

Ilmeisesti mikä tahansa naisen sukupuoleen viittaava ilmaus voidaan nähdä halventavana tai sitä voidaan käyttää halventavasti. Kirsti Ellilän blogin chick lit -keskustelussa  havahduin tosiasiaan, että esimerkiksi sana muija  (joka minussa herättää lähinnä itsenäisyyteen, reippauteen ja repseyteen liittyviä mielikuvia) voidaan kokea alentavana. Entuudestaan tuttua on, että aikuisille ihmisille saa sanoa: "Mitä pojat?" mutta ei saa sanoa: "Mitä tytöt?" Pystyn myös kuvittelemaan tilanteen, jossa jo "nainen" on halventavassa käytössä, esimerkiksi näin: "Turpa kiinni, nainen!"
 
Tilanne herättää kysymyksiä. Miksi muija koetaan halventavana ilmaisuna samaan aikaan kun jätkää ei, vaikka muijalla on kielteisten konnotaatioiden lisäksi neutraaleja ja suorastaan positiivisiakin merkityksiä? Miksi myös sana naispappi herättää närästystä?

Pelkään, että kyse on siitä, että ilmaisujen vastustajat ovat huomaamattaan nielleet miehisen normiston, ja se on levinnyt heidän verenkiertoonsa erottamattomalla tavalla. Lopulta he tukevat miestä normien asettajana silloinkin, kun kuvittelevat sitä vastustavansa.

Selitänpä hieman.

Sanan naispappi vastustus syntyy siitä, että sana olettaa papin normiksi miehen ja siten ilmaisee naispapin olevan poikkeus normista. Mitä ilmaistaan, pitää itse asiassa historiallisesti ja globaalisti paikkansa: pappeuden normi on ollut pitkään ja on yhä laajalti mies. Vaan mitä tekee naispappi, joka haluaa itsestään käytettävän pelkkää sanaa pappi? Hän sanoo olevansa samanlainen, kuin kaikki miespapit ovat vuosituhansien saatossa olleet. Hän ilmaisee toteuttavansa miehisiä normeja sen sijaan, että ilmaisisi ylpeyttä sukupuolestaan ja siitä, että voi antaa tasapäisyyttä ja samanlaisuutta vaativalle perinteelle vaihtoehdon.

Muijasta tekee halventavan lähinnä se, että sana ilmaisee sukupuolen.
Tyttö on aina halventava, mutta poika ei, koska sanat viittaavat eri sukupuoliin.
Ja niin edelleen.

Kun eroja – muitakin kuin sukupuoleen liittyviä – ilmaisevia sanoja aletaan vältellä, annetaan samanlaisuutta vaativalle normistolle periksi. Käyttäydytään, kuin eroavuudet olisivat jotain häpeällistä, josta ei pitäisi puhua.

Häpeävätkö naiset sukupuoltaan?

Enemmän hävettävää olisi miehillä.

Tahtoisin mieluummin haastaa perinteiset normit, kuin vain mukautua niihin. Tahtoisin nähdä tarkasti; vaalia kielen ja mielen erottelukykyä ihmistenkin kohdalla. Kasvattaa erilaisten ihmisten arvostusta sen sijaan, että pyrkisin hävittämään erot tai lakaisemaan ne maton alle. Tämä tietysti vaatisi paljon uskallusta monelta. Uskallusta olla sitä mitä on.


Lisää asian liepeiltä Fredrikan toisessa.