Tänään HS:n sivuilla kerrotaan mäkihyppääjä Malyszista:  ”Peräti 34 kertaa täydet pisteet maailmancupin koitoksesta napannut puolalainen on nyt kaikkien aikojen voittotilastossa yksin toisena. Hänen edellään on vain laulaja Matti Nykänen 46 ykköstilallaan.”

En ole urheilumiehiä; en tiennyt, että Nykänen oli noin ylivoimainen. Uutinen kuitenkin innoitti minut kirjoittamaan auki sen, mitä olen ennenkin ajatellut – Nykäsen aseman ihmisuhrina ja Suomen kansan syntipukkina. Ehkei tässä ole mitään uutta kenellekään, mutta kuitenkin.

Kuten René Girard teoksessaan Väkivalta ja pyhä kirjoittaa, on uskonnon tehtävä ylläpitää yhteisöä, ja pohjimmiltaan uskonto perustuu aina uhraamiseen. Mekanismina on väkivallan hallitseminen väkivallalla – aidolla tai symbolisella – siten, että yhteisön synnyttänyttä alkuperäistä väkivaltaa dramatisoidaan ja uusinnetaan rituaalien muodossa.

Urheilun asema uskonnon korvikkeena on usein ääneen lausuttu. Urheilu yhdistää ihmisjoukkoja rituaalisiin joukkotoimituksiin, palvomaan ja ylistämään. Myös Matti Nykänen toimi aikanaan objektina, jonka ympärillä kiehui kansallinen ylpeys. Matti toimi suomalaisuutta uusintavana ja ylläpitävänä olentona niin väkevällä tavalla, ettei varmasti yksikään suomen kieltä puhuva ihminen ole tuntematta häntä. Hän elää sieluissamme kaikkein ylimpien superjulkkisten joukossa ja istuu siellä aivan Marsalkka Mannerheimin oikealla puolella.

Mutta eihän Matti enää ole voittoisa urheilija. Miksi hänen toilailuistaan ollaan yhä kiinnostuneita?

Siksi, että Pyhä on ottanut kantaakseen Pahan. Kansaa yhdistävä symboli on täydellinen vain, jos se toimii kanavana myös pahuudellemme. Ylpeytemme ja voitokkuutemme lisäksi sen on edustettava myös varjopuoltamme.

Matti Nykänen täyttää tehtävän taydellisesti. Hän on perinteinen syntipukki. Ylevässä ja ihmeellisessä ruumiillistuu kaikki se, mistä haluamme eroon: Suomen kansan kollektiivinen häpeä: alkoholismi, perheväkivalta, nolot möläytykset ja keskinkertainen lauluääni.

Sen kaiken Matti on ottanut kantaakseen, hyvän ja pahan. Hän on Suomi. Hän on yksi meistä ja juuri siksi ulkopuolinen, ivan ja pilkan kohde, yhteisöllinen sylkykuppi.

Olemme uhranneet yhden parhaistamme, esikoispojan.