Luin juuri uudelleen Sartren kuvauksen lapsuudestaan. Hassua, miten päädyin aivan erilaisiin tunnelmiin, kuin Anita Konkka, jolla Sanat on paraikaa meneillään. Eksistentialismi elää, mutta proosakirjailijana Sartre on vähän... kankea. (Näytelmäkirjailijana reippaampi.)

Myönnetään: näkemykseni perustuu pelkästään suomennoksiin.

Jos Sanat lukee ihan vain kaunokirjallisuutena, antaa se varmasti jokaiselle kirjallisuuden harrastajalle – etenkin kirjoittajille – vertailukohdan, johon voi suhteuttaa omaa olemistaan. Mitä kirjat ja tarinat meille merkitsevät? Mistä kirjailijan kutsumus on lähtöisin? Ja niin edelleen.

Satre, kuten varmasti jokainen omaelämäkerturi, irtautuu jälkiviisaana subjektiivisen kokemuksen toisintamisesta, ja tulkitsee, antaa merkityksiä tapahtuneelle (tätä prosessia Sanat kuvaa lukemisen näkökulmasta). Kirja on täynnä viittauksia eksistentialistiseen filosofiaan, kuin Sartre yrittäisi vihjailla: tästä ja tästä se kaikki sai alkunsa - niin kuin luultavasti tietyssä mielessä ja osin saikin.

Filosofiana (tai asenteena) Sartren eksistentialismi ei ollut mitään uutta. Se ei lopulta syntynyt hänen omissa lapsuudenkokemuksissaan, vaan kaikki sen perusajatukset oli esitetty jo häntä ennen toisaalla, mistä hän on ammentanut siinä kuin elämästäkin. Sartrelainen eksistentialismi sijoittuu mukavasti ikivanhojen perinteiden jatkumoon. Toisin kuin Rauno Räsänen tuolla Konkan blogissa esittää, ei Sartre niinkään korostanut itsenäistä ja autenttista valintaa – ei ainakaan reaalisena todellisuutena vaan ennemminkin tavoittamattomana ideaalina. Ihmiselämän kuvauksessa keskipisteenä olivat ennemminkin radikaali vapaus ja vastuullisuus, joihin olemme sidottuja, olemmepa autenttisia tai emme. Sartre tuskin oli sen autenttisempi kuin kukaan muukaan, kenties vain vapautensa keskimääräistä paremmin tiedostava.

Vastaan vielä Konkalle: Väitän, että eksistentialistinen asenne on edelleen yhtä ajankohtainen, kuin mitä se on koskaan ollut. Kokemukseni mukaan nuoret ovat valintojensa vapaudesta edelleen ahdistuneita. Ja toisaalta: suurin osa heistä osaa edelleen virtaviivaisesti olla ajattelematta elämäänsä ja kuolemaansa – aivan kuten jo Sartren aikoina.