Luimme juuri Nopolan sisarusten ensimmäisen Heinähattu ja Vilttitossu -kirjan. Osaan nyt lopulta ottaa kantaa Heinähattu ja Vilttitossu –elokuvasta käytyyn keskusteluun. Silloin aikanaanhan Nopolat olivat elokuvaan tyytymättömiä: sen huumori oli toisenlaista kuin kirjojen, eikä se siksi tehnyt kirjoille oikeutta. Heidän valitukseensa vastattiin, että kirja ja elokuva ovat olennaisesti eri taidemuotoja ja toimivat hieman eri keinojen varassa. Kirja ja elokuva eivät kerta kaikkiaan ole sama teos, eikä elokuvalta siksi voi myöskään odottaa samuutta kirjan kanssa.

Teoriassa olen elokuvan puolustajien kannalla. Heinähattu ja Vilttitossu oli sitä paitsi ihan hyvä lasten elokuva.

Käytännössä oli kuitenkin niin, että tämä nimenomainen filmatisointi oli jotenkin epämääräisesti hengeltään eri teos kuin kirjat. Se toimi elokuvana mutta oli menettänyt jotakin, mikä kirjoista tekee lukemisen arvoisia. Elokuvasta puuttui jokin kirjallinen aspekti, jota en nyt tässä pysty tarkemmin erittelemään, sillä elokuvan näkemisestä on jo kaksi vuotta. Elokuvan nähtyäni ei mieleni tehnyt tarttua kirjoihin. Ne eivät yksinkertaisesti vaikuttaneet mielenkiintoisilta.

Kun nyt kuitenkin saimme äsken sarjan ensimmäisen kirjan lahjana kotimaasta, oli hämmästykseni suuri: tällaisiako nämä ovatkin? Luimme kirjan nopeasti loppuun, nautimme lukemastamme kovasti ja jäimme innolla odottamaan, että pääsisimme iskemään kyntemme sarjan seuraavan osaan. Elokuva ei tosiaan ollut tehnyt oikeutta kirjoille (olettaen, että loputkin kirjat noudattelevat suunnilleen samaa tyyliä).

Kiinnostuksen puute oli tietenkin aikuislukijan kiinnostuksen puutetta, ja hämmästys oli aikuislukijan hämmästystä.

Vaan mitenkähän lapsiyleisö asiaan suhtautuu? Voisin kuvitella, ettei taidemuotojen eroja osata vielä nähdä: jos elokuvasta pidetään, halutaan lukea kirjojakin, eikä isoa vahinkoa pääse tapahtumaan, luultavasti aivan päin vastoin. Joten ovat ne elokuvan puolustajatkin oikeassa.