Luin vuodenvaiheen tienoilla Tuomas Nevanlinnan uusimman kolumnikoosteen Nurin oikein. Kirjan luvussa Usko tai älä Nevanlinna esittää ajatuksen, jonka hän taannoin muotoili terävämmin Tukevasti ilmassa -radio-ohjelmassa. Muotoilu meni radiossa jokseenkin seuraavasti:

Luterilaisen tai protestanttisen tradition ydin on se, että uskon mutta toisin kuin kirkko opettaa.

Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä. Nurin oikein -kirjassa on kuitenkin seuraava kappale:

Niinpä mitä enemmän suomalainen julistaa, ettei usko virallisen kirkon oppiin, sitä luterilaisempi hän on. Ja mitä itäisemmille vuorille hän kapuaa itseään etsimään, sitä tyypillisempi eurooppalainen romantikko hänestä tulee. Onko monikin tiibetiläinen munkki vaeltanut Saksaan, uskonpuhdistuksen virvoittaville alkulähteille, saadakseen maailmankuvalleen uudet rakennuspuut?

Läntisten romantikkojen ja tiibetiläisten munkkien vertaaminen saattaa johtaa myös huolestuttavampiin johtopäätöksiin. Mitä jos... mitä jos henkinen etsintä suuntautuu kaukoitään, mutta kaukoidästä ei koskaan länteen yksinkertaisesti siitä syystä, että lännellä ei ole näissä asioissa kaukoidälle mitään annettavaa?

Vai onko?