Kaikki ovat joskus kuulleet hupailumielessä annetun selityksen, jonka mukaan radio, televisio, kaappikello tai muu vimpain toimii siten, että sisällä on pikku-ukkoja, jotka laitetta operoivat.
    Ja todella, juuri näin maailman ensimmäinen shakkitietokone toimi!
    Wolfgang von Kempelenin shakkia pelaava Turkkilainen oli aikansa suurin illuusio, se pelasi taitavasti shakkia 1700-luvun hoveissa ja näyttämöillä, ja sen käyttövoimana oli sisuksiin kätketty ihminen. Tämän huijauksen ympärille Robert Löhr on kirjoittanut romaaninsa Šakkiautomaatti. Kertomuksen ytimessä on kääpiökasvuinen Tibor, laitteen uumeniin piilotettu etevä pelaaja. Koneen osaksi hän ajautuu olosuhteiden pakosta, mutta ulos pääsy on jo vaikeampaa.
    Löhrin kirjoittama tarina kehittyy juonittelujen, vakoilun ja kaksoishenkilöllisyyksien kudelmaksi, josta ei puutu väkivaltaisiakaan käänteitä. Se on kuin uutta Jules Verneä, tunnelmiltaan ja teemoiltaan moderni scifi-kertomus – olematta kuitenkaan varsinaisesti scifiä.
    Löhr heittelee ajanmukaisia viittauksia: La Mettrien Ihmiskone, Descartesin käsitys kehosta automaattina... ja iskee silmää myöhempien aikojen scifiharrastajien kanssa:

    ”Mistä automaatti näkee unta?” Judit kysyi. ”Automaattilampaistako?”

Teemat eivät sinänsä ole uusia: elävän olennon ja koneen erot ja yhtäläisyydet ja eritoten ihminen koneen osana – ja kaikki yleisinhimilliset teemat siihen päälle. Uutta on Löhrin tapa yhdistellä vanhaa ja vanhaa, niin että on syntynyt hieno ja omaperäistä tunnelmaa huokuva kirja.  Šakkiautomaatin vahva kuvasto jää varmasti pitkäksi ajaksi päähäni pyörimään.