Imaginaatioteoreetikko Mikko esitti eiliseen runotorstairunooni provokatiivisen vastakarvaisen tulkinnan, josta kehkeytyi kevyt argumentaation poikanen. Koska väittelyitä on ikävä jättää kesken, olen nyt sidottu pohdiskelemaan runojen tulkitsemista.

Lähtökohdiksi vielä runo ja tähän asti käyty argumentaatio:



Äsken näin sut kai viimeistä kertaa
Lumpeenkukkana istuit lattialla

Pakkasit

Enkä taaskaan saanut sanotuksi
    kuinka sinua


    siis


    kaisätiedät



Mikko: Hyvä runo! Olet oikeassa: On niin simppeliä sanoa toiselle rakastavansa. Sanoinkuvaamattoman inhon tunne on kuitenkin puettava runomuotoon. Tai sitten on tyydyttävä olemaan vaiti ja katsomaan lattialla pakkaavaa lumpeenkukkaa. Vai?
Jukka: Kukin lukekoon tavallaan. Luulen kuitenkin, että nuo muut kommentoijat pääsivät lähemmäs omia intentioitani.
Mikko: Kuka lukee ja kenen intentioita? :) Runohan ilmaisee itse itsensä?
Jukka: Kuten sanoin: Kukin lukekoon tavallaan.
Mikko: Kukin lukee tavallaan, mutta runo ilmaisee itse itsensä.
Jukka: Sanoisin ennemminkin, että runossa ilmaisevat itsensä sekä kirjoittaja että tulkitsija.
Mikko: Voihan runon lukea niin, että yrittää tarttua kirjoittajan mielenliikkeisiin ja kirjoittaja toivoo, että lukija onnistuu tässä. Mutta eikö tavallinen keskustelu aja saman asian runoutta paremmin? Siinä ihmiset ilmaisevat itsensä ja ilmaisu tähtää kommunikaatioon. Kun luetaan runoutta, väitän, ettei kyse ole ensisijaisesti siitä, kuka ilmaisee ja mitä vaan siitä, että runo ilmaisee sitä mitä se ilmaisee.



Olen toki samaa mieltä Mikon kanssa siitä, ettei lukijan tule tavoitella kirjoittajan intentioita. Päin vastoin: toisin näkeminen on runouden tulkinnassa yhtä tavoiteltavaa kuin kirjoittamisessakin. Emme halua, että katsomistapaamme määritellään ulkoa päin.

Oli hyvä ja jopa minua yllättävä havainto, että runon kertoja ei lopulta saa sanotuksi, vaan viimeinen ilmaus, "kaisätiedät" voidaan helposti korvata monin eri tavoin, esimerkiksi seuraaasti:
– "inhoan syvästi"
– "en olisi halunnutkaan"
– "rakastan"
– "ketjurasvalla voitelen"
– "ei ole"
– "naurattaa"

Miksi sitten ylipäänsä vastasin sokraattisesti virnistelevään provokaatioon?

Koska tulkinnassaan Mikko viittasi kirjoittamistilannetta ohjailleisiin intentioihin: "inhon tunne on kuitenkin puettava runomuotoon." Tuossa kohdassa hän ilmaisi tulkitsevansa minua tai tuntemuksiani kirjoitustilanteessa, ei runoa itseään. Tuosta (mielestäni alhaisesta:) tulkinnasta halusin sanoutua irti. Se, että Mikko kuitenkin heti perään – aivan oikein – irrotti runon ja tekijän huolellisesti toisistaan, sai minut tulkitsemaan hänen intentioitaan siten, että runoanalyysin alkuperäinen tarkoitus oli lähinnä häiritä. Siitä lievästi ärtyneet "äänen"painoni.

Otan nyt jatkossa kuitenkin kommentin hyväntahtoisesti: häiritsevä kommentti oli tarpeen, jotta aitoa dialogia syntyisi. Neutraalia sävyä tavoittelevaa turhanpäiväistä hymistelyä (tällaista hyväntahtoista) on maailmassa muutenkin riittävästi.

Olemme eri mieltä siitä, että runo ilmaisisi itsensä. Mikon väittämän taustalla olen näkevinäni mannermaista ajattelua, sen tapaista kuin: "logos ilmaisee itsensä" (Heidegger). En kuitenkaan lämpene ajatukselle. Runo, jo sanoiksi läimitty ja kivasti asemoitu ilmaus, ei itsessään ilmaise, aivan kuten autokaan ei aja, vaan autolla ajetaan. Autolla voi toki ajaa, minne huvittaa: vaikka runoilija rakentaisikin auton nimenomaan mökkireissuja varten, voi joku muu ajaa sillä markettiin. Ja toki monet autot on ihan tarkoituksella rakennettu niin, että niillä voi ajaa vaikka pellolla.

Mutta edes heideggerilaisittain ajateltuna ei runo ole se logos, joka ilmaisee itsensä. Esimerkkirunomme ei ole kieli vaan kuuluu puheen piiriin. Se on kirjoitettu välittämään tunnetilaa ja sellaisena sitä on myös luettu. Tunnetila, joka siitä on luettu, on kuitenkin ollut toinen kuin se, joka siihen on kirjoitettu. Tämä ei johdu runosta itsestään, sillä se ei ilmaise itseään sen enempää kuin psykologin esittämä mustetahra. Mustetahratestissä ilmaisee itseään tahran katselija, ei tahra.