Hieman jännitti, kun menin kuulemaan, miten olkapääni kanssa jatketaan. Mitä, jos sille määrätään lepoa? Et sitten edes sauvakävele, vaan pidät tämmöistä kolmioliinaa kevääseen asti. Ja leikata voidaan vaikka ensi viikolla. Hajoaisin kokonaan.

Kun ortopedi sitten alkoi selvittää, olin hieman yllättynyt: hän muisti yhä, että kirjoittelen, ja yritti sitten kovasti sitoa diagnoosia ja hoito-ohjeita siihen. Hän vertasi esimerkiksi radiologin ja itsensä tapaa tulkita kuvia kirjailijan ja kielenhuoltajan näkökulmiin. Ja kun kysyin, saanko kiipeillä, esitti hän vastauksensa kirjoittamismetaforan avulla. Näiden lisäksi sain hyvän oppitunnin olkapään rakenteesta ja toiminnasta. Ja tuo lihas tuossa on osittain revennyt. Kirjoitusvertaukset ehkä hieman onnahtelivat, mutta sain tuntea olevani kanssaihminen ja yksilö – en pelkkä nivel.

Vastaavia kokemuksia olen saanut täällä aiemminkin. Vajaat kaksi vuotta sitten sarveiskalvovammaa hoidattaessani pyyteli silmälääkäri ensin kovasti anteeksi, ettei oikein osaa englantia, ja silti hän onnistui kertomaan minulle silmäni tilasta paljon enemmän kuin se suomalainen lääkäri oli kertonut, joka vammaa oli aiemmin hoitanut.

Kun tytärtäni on käytetty pariin otteeseen lääkäreillä (toisella kerralla kyse oli tarkastuksesta, toisella kerralla taudista), ovat lääkärit onnistuneet luomaan hyvän meiningin ja ottamaan potilaan kaikin puolin huomioon. Ja kertoivat jälleen ajatuksistaan selkeästi ja ymmärrettävästi.

Muistikuvat Suomesta ovat sen sijaan olleet paljon vaihtelevampia: on nähty lastenlääkäri, joka ei puhunut lapselle sanaakaan, vaan ainoastaan tämän ohi vanhemmalle. On kuultu diagnoosi siinä yhteydessä, kun se on saneltu nauhuriin. On pitänyt kysellä ja vaatia arvioita, kun niitä ei ole meinannut ensinkään kuulua. Ja usein on toki ollut hyviäkin kokemuksia, ei siinä mitään.

Kokonaisvaikutelma on joka tapauksessa, että täällä lääkärien kommunikointitaidot ovat aivan toisella tasolla kuin Suomessa. Asiaa paremmin tuntematta keksin neljä mahdollista selitysvaihtehtoa tai osaselitystä:

1) Ranskankielisessä kulttuurissa ylipäätään kommunikoidaan, Suomessa ei.
2) Täkäläisten lääkärien koulutuksessa saatetaan painottaa kommunikointitaitoja enemmän kuin Suomessa.
3) Yksityisiin vastaanottoihin perustuvassa järjestelmässä asiakassuhteita kannattaa luoda. Potilas on sveitsiläiselle lääkärille hyvä asia.
4) Kommunikointi onnistuu helpommin, jos ei ole juuri päivystänyt kahta vuorokautta putkeen.

Täkäläinen terveydenhuoltosysteemi on kallis, mutta eipä ole palvelussakaan valittamista. Jonottaa ei tarvitse. Paitsi magneettikuvausta piti odottaa viisi päivää (Suomessa MRI-jonotusajat taidetaan mitata kuukausissa). Tämä on taas yksi niistä asioista, joita tulee vielä ikävä.

Vaan mitä minulle nyt sitten tehdään? Kumiremmitreeniä! Saa kiivetä ja hiihtää!