Eräässä kommentissaan Tommi kirjoitti seuraavaa: "Kai kirjailija sentään kommunikoi historian kanssa aivan samoin kuin lukijakin? Kirjailijankin uskoisin käyvän keskustelua - sanotaan vaikka maailmassa risteilevien ja verkottuvien tekstien, myyttien, stereotyyppien jne. kanssa. Tästä johdun ajattelemaan, että kirjoittaja on kirjoittaessaankin samanaikaisesti myös lukija. [...] Mutta mikä on ITSE tehtyä? Kulttuuristen tekstien ja merkitysten ristitulessa sitä on vaikea sanoa. Kaikki me olemme jonkinlaisessa historiassa kiinni, olkoon kyse valtiollisesta tai vaikka lastenkirjallisuuden historiasta. Kaikissa on "sääntöjä" (tiukkoja tai löyhiä), joiden kanssa "kommunikoidaan".

Yllä esitetty on aivan totta. Erityisesti Hegel-Marx-postmodernismi -linjassa yksittäisen subjektin itsenäisen ajattelun ja ilmaisun mahdollisuutta tunnutaan mitättömänä, äärimmilleen vietynä jopa niin, että koko subjektin olemassaolo käytännössä katsottuna kiistetään.

Menemmepä tässä ajattelulinjauksessa äärimmäiseen tai emme, puhuu meissä kaikissa koko se kulttuuripiiri historioineen, jossa olemme kasvaneet. Me ajattelemme toisin kuin Kiinan maaseudun asukkaat, me ajattelemme toisin kuin !kungit, me ajattelemme jopa toisin kuin italialaiset, vaikka kaikki nämä erot ovatkin historian ja kulttuurien yhtenäistyessä ja törmäillessä vähenemässä.

Olen aina pitänyt ilahduttavana niitä kokemuksia, joissa löydän niitä historian juonteita, joita en ole kunnolla tai lainkaan tiedostanut mutta jotka kuitenkin ovat vaikuttaneet suuresti ajatteluuni. Kertauksen vuoksi: tutustuminen filosofian, taiteiden ja kulttuurin historiaan on egoistillekin antoisaa – siinä sitä tutustuu itseensä, jos jossain.

Mitä sitten kirjailija tai muu "taiteilija" luo, kun synnyttää uuden teoksen? Vulgäärihegeliläisin termein kai jotakin synteesin tapaista. Vanhat ajatukset (teesit ja antiteesit) kohtaavat, ja niiden törmäyksessä syntyy jotakin uutta. Tuo uusi ei tule taiteilijasta, vaan taiteilija on vain paikka tuolle uudelle muodostua.

Samankaltaisissa olosuhteissa syntyy samankaltaista ajattelua. Ei ole sattumaa, että Dostojevski ja Nietzsche pohtivat samoja asioita suunnilleen samoihin aikoihin. On hyvät syyt uskoa, että suhteellisuusteoria oli syntymässä samaan aikaan myös muualla kuin Einsteinin ja Milena Maricin  aivoissa. Postmodernisti sanottuna nämäkin ajattelijat olivat erilaisten tekstien solmukohtia, joissa tekstit kirjoittivat itseään uudella tavalla uusiksi.

Arjen tiimellyksessä tämmöinen pieni luovan työn tekijä kohtaa yhtenään tilanteita, joissa keksii uuden, hämmästyttävän hienon ja kerrassaan nerokkaan mieli- tai kielikuvan tai ajatuksen... ja törmää siihen heti seuraavina päivinä kahdenkymmenen muun kirjoittamina, vain hienoisesti poikkeavina versioina.

Monet meistä kykenevät ajattelemaan ja etenkin jakamaan vain sellaisia ajatuksia, jotka olisivat muutenkin tuloillaan, miltei itsestäänselvyyksiä. Ehkä jotkut näkevät hieman kauemmas, ottavat toisenkin askelen eteenpäin. Ne nerot, joita ymmärretään vasta kuoltuaan. Mutta kuten Mikko osoitti, ei pöytälaatikkorunoilija mene ulos ihmettelemään ja haistelemaan lumpeenkukkaa ja siinä kuhisevaa ötököiden paljoutta, ennen kuin kirjoittaa: "Lumpeenkukkana istuit lattialla". Lauseen kirjoittaessaan pöytälaatikkorunoilija vain välittää edelleen aiemmin näkemiään, jo vakiintuneita kuvia lumpeenkukasta.