Olen väittänyt (ja väitän edelleen), että kirjoittaja uskoo kommunikoinnin mahdollisuuteen. Hän uskoo kykenevänsä jakamaan tekstinsä välityksellä jotakin lukijansa kanssa. Vaikka lukija saattaa ajatella, kuten Tui: "...lukijana minä kommunikoin. En kuitenkaan kirjailijan kanssa vaan tekstin ja sen minussa herättämien ajatusten ja tunteiden kanssa", kokee kirjailija kommunikoivansa lukijan kanssa.

Kirjailijalle (puhun nyt tietenkin vain omasta puolestani ja tunnustan, että näkökulmani on ensisijaisesti proosakirjoittajan näkökulma) tilanne rinnastuu puheeseen: hän sanoo, minkä sanoo, mutta sanoo sen lukijalle. Hän ei puhu ilmaan tai seinille, joista lukija vain sattumalta tulkitsee, mitä tulkitsee. Kaunokirjallinen teksti ei lopulta ole pelkästään se mustetahra, johon sitä välillä vertasin.

Miten sama kommunikaatiotapahtuma saattaa näyttäytyä noin eri tavoin? Tui kokee kommunikoivansa teoksen kanssa, teoksen kirjoittaja kokee kommunikoivansa Tuin kanssa.

Tilanne eroaa keskustelusta siten teoksen kautta kommunikointi ei ole tasapuolista. Se on ensinnäkin yksisuuntaista. Toisekseen... kirjailija pyrkii manipuloimaan lukijaansa, joko onnistuen tai epäonnistuen yrityksessään. Jos manipulaatio onnistuu, ovat tekstin herättämät ajatukset ja tunteet pääosin niitä, joita kirjailija on yrittänytkin herättää. Siis: kirjailija on sanoillaan herätellyt lukijan mielentiloja. Hän on saanut lukijan kiinnostumaan, eläytymään, jännittämään, itkemään, nauramaan tai pohtimaan jotakin erityistä ongelmaa.

Postmoderni lukija ehkä yrittää olla näkemättä kirjoittajaa tekstin takana, mutta siellä hän vain on ja iloitsee siitä, että lukija on lähtenyt hänen kanssaan yhteiseen leikkiin, jakamaan ajatuksia ja mielikuvia.

Lopuksi väitän, että on terveellisempää katsoa kirjoittajaa suoraan kasvoihin kuin sulkea silmänsä hänen olemassaololtaan. On hyvä huomata kun tulee manipuloiduksi, ja sitä ei välttämättä huomaa, jos unohtaa tekstin tekijän.