Olen vaihteen vuoksi tehnyt kevyen yleissivistysretken suomalaisen kirjallisuuden historiaan, aiheena Aino Kallas (os. Krohn). Luin ensin novellikokoelman Lähtevien laivojen kaupunki, sitten Raili Mikkasen nuortenromaanin Ei ole minulle suvannot!

Novelleja lukiessa tuntui taas koulun penkiltä. Tuommoisia vanhoja, pieniä, maalaisia tarinoitahan silloin lukiolaisina yritettiin hiki hatussa tulkita. Aivan kuten silloin, tuntui nytkin osa novelleista kuolettavan tylsiltä (lähinnä ehkä Saarenmaalaisen intermezzon kuvailut). Jotain kovin väsyttävää on monissa sadan vuoden takaisissa kirjoissa, etenkin siinä ylen säntillisessä tavassa kuvailla luontoa ja ihmisiä oikein mihinkään fokusoimatta ja kaikkea – jokikistä risua ja männynkäpyäkin – tavoitellen. Aino Kallaksen eduksi luettakoon, että kokoelmassa oli muutama hyvinkin rakennettu tarina, kaikki eivät suinkaan haukotuttaneet.

Ensimmäiset sata sivua Raili Mikkasta herättivät hieman samanlaisia tuntemuksia kuin edellä mainitsemani. Arkirealismin hajanaista tarkkuutta. Jännitteen puutetta. Rehellisesti sanottuna uuvuin fiikuksen kasteluihin ja uunin sytyttämisiin niin pahasti, että olin lähellä jättää kirjan kesken. Kävi mielessäni myös ajatus: jos nuortenkirja nostaa minussa piilleen ADHD-syndrooman pintaan, niin mitä se mahtaa tehdä vielä lyhytpinnaisemmalle nuorisolle?

No, kirjan jälkipuoli sujui paremmin. Oli semmoisia romanttisia kuvioita ja sen verran jännitettäkin, että viihdyin loppujen lopuksi ihan hyvin. Yleisvaikutelmaksi jäi kuitenkin, että romaanin fiktiivinen kerrostuma jäi ohueksi. Olisin mieluummin lukenut objektiivisuuteen pyrkivän elämäkerran tai rohkeammin fiktion keinoja hyödyntävän romaanin kuin tämän, fiktiolla pintasilatun elämäkerran. Mutta tämä nyt on vain minun mielipiteeni. Kuvailin tässä subjektiivista lukukokemustani ja kirjallista makuani enemmän kuin Mikkasen kirjaa. Ajankuvaa ja ajateltavaa kirjasta joka tapauksessa sai siinä määrin, että kannatti ehdottomasti lukea.

Pitkän alustuksen jälkeen olen lähestymässä varsinaista asiaani. Nimittäin tunteiden kuvauksen latteutta omalla ajallamme. Otetaanpa muutama näyte Aino Krohnin ja hänen tuttaviensa kirjeenvaihdosta ja päiväkirjoista Mikkasen välittämänä:


Hermanin kanssa voisin mennä vaikka maailman ääriin, vaikka kuinka ahtaisiin, pieniin oloihin. Joka paikkaan hän veisi mukanaan ihannemaailmansa, runollisen, puhtaan mielensä.


Mut mielelläin, voi armas,
tomu oisin jaloissas
Tai kuihtuva kukka, jonka
Pois heität kulkeissas


Nuo yhteiset muistot ne liittivät heidät ystävyyden siteillä toisiinsa. Siksi, kun saavuttiin neidon kotitalolle, eron hetki löi, ja hyvästit oli heitettävä, silloin kävi toisen katse kumman sameaksi ja toisen silmässä kiilsi kyynel – tai kenties olikin tuo vain ohiliitelevätä usvaa ja katoavaista aamukastetta.


En ikinä voisi epäillä Hermania enkä hänen rakkauttaan, siitä yksinkertaisesta syystä, että se epäily olisi samalla kaiken häviö, mitä joskus, elämän parhaimpina hetkinä, olen uskonut ja toivonut. Kadottaisin silloin kaikki, uskoni hyvään ja kauniiseen maailmassa – minulla ei olisi mitään siitä jäljellä, mikä minulle nyt muodostaa onnen ja elämän. Kunpa aina, aina voisin säilyttää sen rikkomatonna!


Sinä olet suurisieluinen ja -luontoinen – ja siksi on tämä sinun taistelusi ehjää ja suurta. Sinussa näkee maailmakin muuta kuin tavallisen ihmisen – se näkee sinussa taiteilijan. Sinä tunnet myös enemmän kuin muut ihmiset... Jolle paljon annettu on, siltä paljon vaaditaan. Nyt sinulle vielä on annettu surun lahja. Se on lahja sekin...


Lainauksissa on luettavissa suuria, suorastaan mahtipontisia sanoja. Tämä ei ollut ainoastaan Aino Krohnin ja hänen tuttavapiirinsä juttu, vaan tunteiden kuvaus on ollut suoraa ja voimakasta myös muiden heidän aikalaistensa kirjoituksissa.

Kirjoittaako kukaan nykyään noin? Ei kai. Nykyaikana nuo romanttiset ilmaisut näyttävät kuin menneen hieman koomisesti överiksi. Ei nykyään Ah! Voi! Kenenkään sydän vuoda verta tämän jumalattoman vääryyden vuoksi!

Kylläpä he ovat ennen vanhaan ilmaisseet tunteitaan isosti.

Vaan onko kyseessä sittenkään pelkästään tunteiden ilmaiseminen? En voi mitään sille, että mieleeni tunkee epäilys: kieleni rajat ovat maailmani rajat. Ehkä koko kokemuksemme on muuttunut. Kun tunne-elämää kuvataan nykyään hieman kyynisemmin ja varautuneemmin, onko kyseessä sittenkään ainoastaan kuvailun latistuminen? Mitä jos kyseessä onkin todellinen tunne-elämän köyhtyminen, ajattelun kyynistyminen ja tylsistyminen? Voi meitä!