Olin eilen viemässä tytärtäni Geneven Suomi-kouluun, kun huomasin minulle tuntemattoman au pairin palauttavan Minä en laske kymmeneen -kirjaa kirjastoon. Tein häijyn tempun.

Kysyin aivan muina miehinä: ”Millainen tuo oli? Kannattaako lainata?”
Tuntematon lukija: ”No ei se kyllä oikein... Se oli pelkkää jankutusta: ’Ei ei ei...’ Ei siinä ollut mitään ideaa. Ihan tyhmä kirja.”




Mikä olikaan reaktioni?
”Mikä sä oot kritisoimaan? Vähänkö mua sun mielipiteesi hetkauttaa? Kirjoita itse parempi!”

No ei.  En tietenkään loukkaantunut. En pahastunut. Itsetuntoni ei romuttunut enkä kokenut suunnatonta epäonnistumisen tuskaa. Olin lähinnä huvittunut tilanteen hassudesta mutta pidin perusnaaman ja livahdin paikalta anonymiteetin verhoon kääriytyneenä.

Vaan eikö tuollaisen palautteen olisi voinut ottaa pahastikin?
Ei tietenkään.

Ensinnäkin: tiedän, että moni muu on kirjasta pitänyt, myös tuntemattomat. Tämä ei ollut ensimmäinen kirjasta saamani palaute.
Ja toiseksi: kyse on itsetunnosta. Jos se on riittävän on vakaa, ei rojahda kanveesiin jokaisesta tönäisystä.

Olen joskus lukenut, että sellaiset ihmiset, joiden itsetunto on ylimitoitettu - siis sellaiset, jotka luulevat itsestään liikoja - menestyvät keskimäärin paremmin kuin sellaiset, joiden itseluottamus vastaa heidän kykyjään. Näin varmasti on. Ei minustakaan olisi koskaan tullut tällaista ylimaallisen pätevää kirjailijaneroa, mikäli minäkuvani olisi ollut sopusoinnussa vaatimattoman todellisuuden kanssa.

Itseään täynnä oleminen on pragmaattisesti oikeutettu asenne.