Teron kommentti innoittaa minut jatkamaan ja purkamaan taiteen leikkisyyttä vielä hetken. Olisiko kokeellisessa taiteessa sittenkin kysymys vain taiteilijoiden egoprojekteista? Tehdään jotain, jotta saataisiin arvostusta taidemaailmalta?

Tuo tulkinta vaikuttaa tietenkin äkkisiltään hyvin uskottavalta. Apinat hakevat paikkaansa laumassa, onpa laumana sitten taidepiirit, yrityskuviot tai vaikkapa tavallisen porvarillisen elämän muodot. Sen verran minussa on taipumusta biologismiin, että olen heti valmis myöntämään: jokaisessa meistä asuu pieni simpanssi.

Simpanssi selittää varmasti paljon.


Olen opettaja. Olen vienyt laumani ulos, metsään keväiseen auringonpaisteeseen harjoittelemaan. Nuorison vallanneen hormonimyrskyn pystyy melkein haistamaan. Siellä nahistelaan jostain pienestä, kun parhaassa pariutumisiässä olevat koiraat ja (ah, miten ihastuttavat!) naaraat yrittävät tehdä vaikutusta toisiinsa. Kaikki kuitenkin laskevat tehtäviään, jotka olen heille antanut. Paitsi hei, hieman sivummalle vetäytyneet beta ja gamma lusmuilevat hieman kapinallisen näköisinä. Urahdan heille hieman, ja hekin jatkavat töitään. Kaikki on niin kaunista. Kukaan ei halua haastaa minua, olen kiistämätön alfa-uros. Kevyet poutapilvet purjehtivat taivaalla. Tämä on elämäni onnellisimpia hetkiä.


Kaikki meissä ei kuitenkaan redusoidu hierarkisuuteen. Eihän?

Miksi joku hakeutuu taiteilijoiden hiekkalaatikolle eikä tee jotain hödyllistä, niin kuin kaikki muutkin?

Vaikka opettajan työssä oli paljon itseisarvoisesti hienoa, jota edelleen kaipaan, oli työ kuitenkin ensisijaisesti väline palkan saamiseksi. Luokkahuoneessa pääsi jossain määrin toteuttamaan luovuuttaan, mutta suurelta osin se oli alistettu ulkoa annettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Mielikuvitukseni ei ollut irrallaan vaan valjastettu. Itseisarvoisesti mielekästä tekemistä koulussa oli loppujen lopuksi liian vähän, jotta olisin voinut kokea itseni vapaaksi.

Halusin huutaa: I'm not a number! I'm a free man!


(Nyt pitää lopettaa. Jatkuu paremmalla ajalla.)