Istuimme perjantaina kapakassa. Uskonnonfilosofi Mikko Sammalkivi esitti, että häpeä olisi suunnilleen yhteneväistä kristillisen synnintunnon kanssa: voimme hävetä itseämme, vaikka emme olisi tehneet mitään pahaa. Häpeämme asioita, joista kukaan ei voi vetää meitä oikeuteen. Häpeä on jotain, mistä Wittgenstein on sanonut jotain tämän tapaista: "Häpeän, sillä mikään minussa ei ole kaunista."

Minun oli pakko väittää hieman vastaan.
Wittgensteinin tuntemuksista en mene sanomaan mitään, mutta luulen kristillisen synnintunnon olevan ennemmin syyllisyyden tunnetta kuin häpeää.

Entä miten häpeä ja syyllisyydentunne sitten eroavat toisistaan?
Ehdotan seuraavaa.

Syyllisyydentunne kytkeytyy sisäistetyjen eettisten normien rikkomiseen. Syyllisyyttä poteva ihminen kokee tehneensä väärin eli pahasti. Hänet voidaan laittaa tekemisestään tai pahasta olemistavastaan tilille. Henkilöstä ja teosta riippuen oikeuteen haastaja voi olla Jumala, yhteiskunta, toiset ihmiset tai syyllinen itse.

Kun syyllisyydentuntoinen kärsii pahuudestaan, kärsii häpeilevä ihminen huonoudestaan. Ja vieläpä: huonoudestaan toisten silmissä. Yksinään ei häpeä kukaan, vaan häpeään kytkeytyy aina sosiaalisen arvonalennuksen mahdollisuus. Kun jotakin tekoa tai omaa olemista hävetään, hävetään sitä, että on annettu toiselle tilaisuus ylenkatseeseen.

Koulukiusaamistilanteessa kiusattu häpeää, kiusaaja (toivottavasti) kokee syyllisyyttä.

Tänään minua tietenkin hävettää. En ole tehnyt mitään pahaa, mutta eilinen kirjoitukseni oli niin kritiikitön, että se väistämättä vaikuttaa statukseeni vakavasti otettavana kirjoittelijana. Ei ole aikuismaista käytöstä innostua mistään sillä lailla.