Jihuu! Tekniikka pelaa, uskallan taas kirjoitella.


Puolisen vuotta sitten luin Robert Irvinin mainion kirjan Täydellinen ruumis. Surrealistien maailmaan sijoittuva teos herätti minussa kaipuun nuoruuteni avantgardistista asennetta kohtaan, mitä sitten purinkin tuolla Grafomaniassa.

Juuri nyt olen lukemassa Julio Cortázarin Ruutuhyppelyä, joka on ainakin rakenteellisesti kokeellinen teos. Se sijoittuu muun muassa 50-luvun Pariisiin, jossa nuoret (pseudo-?)intellektuellit röpöttelevät ja puhuvat näennäisen henkeviä. Jollain tavalla tässä kirjassa puhutaan hieman samanlaisesta mielenmaisemasta kuin tuossa Irvininkin romaanissa. Isoimpana erona näyttäisi olevan, että Cortázarin kuvaamassa Käärmeklubissa ollaan vähän aikaansaamattomampia, kuin Irvinin Serapionin killassa, tai sitten kirjailija vain sivuuttaa käärmeklubilaisten luovat aktit triviaaleina, ja heidän olemisensa vaikuttaa lähinnä väsyneeltä.

Niin, 1950-luvulla avangardismi taisi olla oikeastikin vähän väsynyttä. Dada oli kuollut, surrealismi oli kuollut. Jäljellä oli kuitenkin lettristejä, myöhemmässä vaiheessa situationisteja, jotka välttivät sitomasta itseään manifesteilla, sillä liikkeen määrittely olisi myös sen kuolinisku.

Olin Ruutuhyppelyssä havaitsevani situationistien hentoisen vaikutuksen. Tiedä häntä. Joka tapauksessa kirjan rakastavaiset tapasivat toisiaan ainoastaan sovitun satunnaisesti, harhailemalla tiettyyn aikaan tietyssä kaupunginosassa ja toivomalla näkevänsä toisensa. Muun muassa tästä kaupunkitilassa eksyilystä tuli mieleeni situationistien harrastama derivointi: suunnistaminen suurkaupungissa toisen suurkaupungin kartan avulla.

Jotain kiehtovaa tuossa derivoimisessa on. Tekisi mieleni kokeilla. Tekisi mieleni kokeilla sitä vuorilla. Mitä, jos lähtisin jonain viikonloppuna Esi-Alpeille tai Juralle – Haltin kartan kanssa?