Kuten toissapäivänä ylpeänä esittelin, olin kirjoittanut ainakin itseäni huvittavan pätkän saksalaistyyppistä mutta suomenkielistä filosofiaa. Kokeilussani minulle avautui uudella tavalla se, miten "kieli puhuu meissä"  tai "teksti kirjoittautuu", kuten Heidegger ja hänen postmodernit jälkeläisensä ovat ilmaisemisen prosessia ilmaisseet.

Kun kirjoitin Sain kun sait -katkelmaa, annoin sanojen ja niiden välisten merkityssuhteiden kuljettaa - sisällöstä piittaamatta. Hyvin nopeasti huomasin, että kieli oli viemässä minua hyvin mielenkiintoisiin suuntiin, joten lopetin.

(Kokeilen samaa metodia myöhemmin muussa kuin parodisessa tarkoituksessa.)

Kun antaa kielen ajatella puolestaan, syntyy kiehtovia ja kummallisia ajatuskulkuja mutta lukijoiden kannalta turhauttavaa tekstiä. Tämä onkin ollut useiden "mannermaisten" ajattelijoiden ongelma. Kun he ovat runoilleet subjektin kuolemasta ja kaiken tekstiydestä, ovat he ehkä olleet subjektiivisesti oikeassa: subjekteina hajalla. Tästä huolimatta kaiken ajattelun redusoiminen kieleen on varsin ongelmallinen asenne.

Kalojen ajatuskuplat.
Hiljaisten teot.
Väistän kohti tulevaa pyöräilijää.
Nyrkki heiluu, kun sanat loppuvat.

Usein, kun minä kirjoitan, yritän kommunikoida ajatuksia, joita minulla jo on. Joskus sanojen hakemiseen menee aikaa, vaikka ajatus on jo olemassa ja odottaa ilmaisuaan. Kirjoittaminen on tällöin ensisijaisesti kommunikoivaa, toissijaisesti ajattelua. Kun taas postmodernisti antaa merkkien kirjoittautua lävitseen, kommunikoi hän huonosti mutta muodostaa joskus mielenkiintoisia ajatuksia.

Haen keskitietä. Kieli on hyvä renki mutta sekopäinen isäntä.

Ei tarvitse huomauttaa. Tiedän kyllä, että postmodernistit tarkoittavat "kielellä" jotain muuta ja enemmän kuin minä, mutta siten toimiessaan he tekevät väkivaltaa kommunikoinnin kielelle. Ei renkiä saa hakata.